Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä, lukemisesta ja tietokirjallisuuden nykytilasta.

Blogitekstit ilmestyvät vuonna 2024 kerran kuussa.

#faktahommissa


Faktahommissa-blogin kirjoitukset

Markus Hotakainen: Onko suomalaisella tietokirjallisuudella menekkiä maailmalla?

Mervi Holopainen: Laadukkaan oppimateriaalin tärkeä rooli

Iiris Nuutinen: Syksy viestintäharjoittelussa Suomen tietokirjailijoilla

Anne Mäntynen: Tietokirjallisuuden lajit ja rajat

Pirita Tolvanen: Tietokuvituksen lähteillä

Kirsi Vainio-Korhonen: Ihmiset tietokirjan näyttämöllä

Timo Tossavainen: Tietokirjoista saaduilla tuloilla ei pitkälle pötki

Vilja-Tuulia Huotarinen: Turun Kirjamessujen ohjelmajohtajan tehtävässä

Pirjo Hiidenmaa: Lukeminen on yhteinen asia!

Ulla-Maija Paavilainen: Tärkeintä on luottamus

Lauri Järvilehto: Luovuus ja keskittyminen tietokirjailijan työssä

Anne Rutanen: Tietokirjafestivaalin rakentaminen on joukkuelaji

Tommi Wallenius: Havaintoja kevään 2023 jäsenkyselystä

Henri Satokangas ja Ilona Lindh: Tyypillisen tietokirjan jäljillä

Jenni Stammeier: Tietokirja syntyy apurahalla

Ulla Ilomäki-Keisala: Mitä laadukas oppimateriaali merkitsee tässä ajassa?

Timo Tossavainen: Treffeillä tekoälyn kanssa

Juhana Aunesluoma: Ennätysmäärä hakemuksia – suomalainen tietokirjallisuus voi hyvin

Hannele Cantell: Laadukkaat oppimateriaalit takaavat opetuksen tasa-arvon

Ville Blåfield: Mistä aloittaa? Helsingin Kirjamessujen ohjelman kuratointi on kaaoksen hallintaa

Mikko Niemelä: Sitaattioikeus – miten se menikään?

Sanna Nyqvist: Eroon kesäterästä eli miten päästä kirjoittamisessa alkuun tauon jälkeen?

Kati Boijer-Spoof Heikinheimo: Tietokirjailija, maltatko palautua?

Mikko Niemelä: Mitä tekijänoikeuslain uudistus merkitsee tietokirjailijoille?

Riitta Luhanka-Aalto: Kirja omakustanteena – vinkkini kirjoittajalle

Ville-Juhani Sutinen: Tieto tarinan kehyksessä

Faktahommissa

Onko suomalaisella tietokirjallisuudella menekkiä maailmalla?

21.02.2024

Vuonna 2005 WSOY julkaisi kirjani Mars – Myytistä maisemaksi. Arvelin aiheen kiinnostavan myös ulkomaisia kustantajia, sillä naapuriplaneettamme on universaali aihe. Parikymmentä vuotta sitten Suomessa ei vielä ollut kirjallisuusagentteja, joten otin itse yhteyttä Springeriin, maailman suurimpaan tiedekustantamoon.

Lähetin sähköpostia kustannuspäällikkö Harry Blomille, jonka vastuulla oli siihen aikaan tähtitieteellinen kirjallisuus. Laitoin liitteeksi kirjan sisällysluettelon englannin kielellä ja etanapostiin itse opuksen.

Virallisesti Springer ei julkaise käännöksiä, vaan ainoastaan ”alkuperäisiä englanninkielisiä käsikirjoituksia”. Blom piti siitä huolimatta kirjaa lupaavana, joten hän pyysi näytteeksi yhden luvun englanniksi käännettynä. Tein käännöksen itse ja siltä pohjalta syntyi kustannuspäätös. Sitten kirjoitin koko kirjan uudelleen englanniksi.

Perusteluja myönteiselle päätökselle en rohjennut udella ennen kuin kirja oli painossa. Tavatessani Harryn myöhemmin Frankfurtin kirjamessuilla kysyin, miksi hän päätti julkaista Mars-planeetasta kirjan, jonka on tehnyt suomalainen tietokirjailija.

Kuulemma juuri siksi: sikäläisten tutkijoiden kohdalla ongelmana on, että rahoitussyistä he pyrkivät korostamaan oman tutkimusryhmänsä työtä, jolloin kokonaiskuva jää yksipuoliseksi. Käsittelin omassa kirjassani Marsia hyvin laaja-alaisesti. Nykytutkimuksen ja tuoreimpien tulosten lisäksi mukana oli mytologiaa, tieteenhistoriaa ja nykykulttuuria tieteiskirjallisuudesta elokuviin ja musiikkiin.

Oma-aloitteisuus osoittautui tulokselliseksi, mutta taloudellisesti ei niinkään. Springer maksoi kirjasta 1 500 dollarin ennakon, ja siihen tulot jäivätkin. Kirja sai kuitenkin sikäläisessä alan mediassa hyviä arvioita, sitä on käytetty yliopistoissa kurssikirjana ja e-kirjan latauksia on kertynyt lähes 10 000.

Mars – Myytistä maisemaksi onkin osoittautunut hyväksi ”käyntikortiksi”. Sen ansiosta minua on pyydetty mukaan kansainvälisiin kirjahankkeisiin ja parhaillaan teen käsikirjoituksen editointia ulkomaiselle kustantajalle.

Suomalaisuus ei sinänsä ole tietokirjan myyntivaltti, mutta ei se ole viennin estekään.

Markus Hotakainen on tietokirjailija ja luontokuvaaja sekä yhdistyksen hallituksen jäsen.

Laadukkaan oppimateriaalin tärkeä rooli

12.01.2024

Jokainen muistaa varmasti jonkin kouluaikojensa oppimateriaalin: ensimmäisen aapisen, matematiikan tehtävät tai luonnontieteen kirjan kuvat kasveista ja eläimistä. Nykyisin voidaan sanoa, että oppimateriaalia on kaikkialla. Erilaiset hakupalvelut, käyttäjien lataamat videot, avoimet oppimateriaalit ja kuvapalvelut ovat kaikkien ulottuvilla. Mihin siis tarvitaan varta vasten tietylle kouluasteelle ja tiettyyn oppiaineeseen tehtyjä materiaaleja?

Suomen kouluissa on totuttu laadukkaisiin oppimateriaaleihin. Tyypillisesti ne laaditaan tekijäryhmissä ja materiaalin laatimiseen käytetään jopa vuosia. Hyvän oppimateriaalin kriteereihin kuuluu valtavasti asioita. Materiaalin on esimerkiksi vastattava kansallista opetussuunnitelmaa, sen on oltava ajantasaista, visuaalisesti houkuttelevaa ja ikäkauden mukaisesti selkeää ja ymmärrettävää. Perus- ja toisen asteen oppimateriaalien käyttäjiä ovat sekä oppilaat, opiskelijat, opettajat että huoltajat, jopa isovanhemmat. 

Hyvä oppimateriaali vaikuttaa koko oppimisprosessiin. Oppimateriaalit ovat sekä oppijan että opettajan työvälineitä, ja hyvä materiaali tukee sekä oppilaan oppimista että opettajan työtä. Jokainen opettaja käyttää runsaasti aikaa koulutyön suunnitteluun ja arvioinnin toteuttamiseen. Koulujen arki on muuttunut yhä vaativammaksi, ja laadukas oppimateriaali antaa opettajalle mahdollisuuden keskittyä oppimisen ohjaamiseen ja vuorovaikutukseen oppilaidensa kanssa. Ilman valmiita ja laadukkaita materiaaleja opettajan viikoittainen työmäärä olisi hyvin erilainen. Opettajille tehdyn kyselytutkimuksen mukaan luokan ulkopuolella tehtävään työhön käytetty aika jopa kaksinkertaistuisi.

Arvioinnilla on keskeinen asema oppimisprosessissa. Laadukas materiaali tukee oman oppimisen arviointia, ja antaa opettajalle tukea arviointiin. Kun materiaali on helposti saatavilla, olipa se paperisena tai digitaalisena, myös huoltajat pystyvät seuraamaan lastensa edistymistä. Mielestäni jokaisella oppijalla tulee olla mahdollisuus käyttää oppimateriaaliaan myös kotona. Samalla materiaalit ehkäisevät eriarvoistumista. 

Oppimateriaaleista käytävä keskustelu on yllättävän vähäistä, kun otetaan huomioon kuinka suurta osaa väestöstä ne koskettavat. Yleensä keskustelu koskee korostetusti materiaalien hintaa ja niistä aiheutuvia kustannuksia. Laadukkaat materiaalit tulee nähdä resurssina, joiden avulla motivoidaan oppimista. Me oppikirjailijat teemme materiaaleja lähes aina oman leipätyömme, opettamisen tai muun asiantuntijatyön ohella. Perehdymme uusimpaan tutkimukseen, pohjaamme työn vankkaan kokemukseen oppimisprosessista sekä muokkaamme ja kehitämme materiaaleja. Suomen tietokirjailijoiden jakama Oppikirjailijapalkinto on tärkeä tunnustuspalkinto tästä usein näkymättömäksi jäävästä työstä.

Oppikirjailija Mervi Holopainen on eläkkeellä oleva biologian lehtori ja opettajankouluttaja, joka on laatinut biologian oppimateriaaleja yläkouluun ja lukioon usean opetussuunnitelman aikana. Hän toimii edelleen aktiivisesti oppikirjailijana. Holopainen on Suomen tietokirjailijoiden hallituksen jäsen. 

Suomen tietokirjailijoiden vuoden 2024 Oppikirjailijapalkinnot jaetaan Educassa 26.1. klo 14.15 Tietolavalla. 

Syksy viestintäharjoittelussa Suomen tietokirjailijoilla

19.12.2023

Iiris Nuutinen

Tänä syksynä olen usein katsellut, kun hämärä on Tampere–Helsinki-junan ikkunan takana taittunut aamuauringoksi. Aloitin viestinnän harjoittelun Suomen tietokirjailijoilla elokuun viime päivinä, hyppäämällä suoraan tapahtumien keskiöön Tietokirjafestivaalilla. Kuluneita kolmea harjoittelukuukautta ovat rytmittäneet lukuisat muutkin tapahtumat: Turun Kirjamessut, sitten Helsingin ja Jyväskylän, lisäksi 40-vuotisjuhlaseminaari ja syyskokous. 

Harjoittelijana olen saanut nimenomaan harjoitella. Arki on ollut oikolukua, tiedotteiden päivittämistä, somea tapahtumissa ja kampanjoina, postireissuja, kirjatilauksia – kaiken kattavaa kirja-alaan tutustumista. Olen saanut kysellä ja opetella, ottaa selvää aina kun vastaan on tullut vieras käsite tai vastaamaton kysymys. Tuskin olisin voinut löytää parempaa maaperää uteliaisuuteni ruokkimiseen kuin harjoittelupaikan tietokirjallisuuden parista. 

Paljon muutakin harjoittelusta on jäänyt käteen. Ensimmäinen työkokemus omalta alalta on ollut merkittävä taitojen kartuttamisen ja yleisesti työelämästä oppimisen kannalta, mutta erityisesti se on heijastunut minäkuvaan. Tietysti onnistumisilla, kehuilla ja tuella on ollut painoarvoa, mutta tunne oman maailman laajenemisesta on vahvistunut myös silloin, kun olen kävellyt rautatieasemalta Lönnrotinkatua tai Bulevardia pitkin merenrantaan ja kohti toimistoa. Tampereella minulla on koti, kun taas työmatkat Helsinkiin ovat olleet jotakin uutta ja täysin omaa. 

Nyt jäljellä on enää pari harjoittelupäivää ja haikea loppu. Irtautuminen kirvelee, vaikka opiskeluarkeen paluu ei huono vaihdos olekaan. Harjoittelun aikana olen saanut tutustua itseeni opiskelijaminäni ulkopuolella, mutta hetkeksi palaan vielä pesimään yliopistonkirjastoon kirjapinojen keskelle. 

Iiris Nuutinen oli Suomen tietokirjailijoiden viestinnän harjoittelija syksyllä 2023. Iiris on suomen kielen pääaineopiskelija, jonka seurana kotitoimistolla häärii Chai-kissa. 

Tietokirjallisuuden lajit ja rajat

13.12.2023

Anne Mäntynen

Jokainen suomalainen tietää, mikä on tietokirja. Tai ainakin jokainen osannee nimetä vähintään yhden tietokirjan – jos ei tiettyä kirjaa, niin ainakin tietokirjan lajin, esimerkiksi oppikirjan, keittokirjan tai elämäkerran.

Periaatteessa tietokirja lajeineen onkin helppo määritellä. Onhan tietokirjat kirjastoissa ja kirjakaupoissakin luokiteltu ensinnäkin erilleen kaunokirjallisuudesta ja toiseksi joko aiheen tai lajin mukaan. On elämäkertoja, historiaa, matkaoppaita ja esseitä. Myös Suomen tietokirjailijoilla on oma, aikanaan Raimo Jussilan esittämään jakoon perustuva taulukko tietokirjallisuuden lajikirjosta. Tietokirjallisuudelle on myös omia palkintoja, joista tunnetuin lienee tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto.

Silti tietokirjallisuuden lajeista ja siitä, mikä on tietokirjallisuutta ja mikä ei – ja millä perusteella, käydään aika ajoin keskustelua. Onko omakohtaisesti maailmanmenoa pohdiskeleva essee tieto- vai kaunokirjallisuutta? Entä muistelmat? Kuuluuko muistitietoon perustuva teos tietokirjallisuuteen?

Esimerkiksi kuluvan vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista käyty keskustelu osoitti, että käsitys siitä, mikä on “oikeaa” tietokirjallisuutta ja mikä ei, vaihtelee paljonkin. Seurasin ehdokkaiden julkistamisen jälkeistä keskustelua muun muassa Ylen verkkosivuilla. Osa keskustelijoista ei pitänyt henkilöön perustuvia teoksia lainkaan tietokirjallisuutena. Esimerkiksi Heini Junkkaalan kirjoittaman Pirkko Saision elämäkerran Sopimaton vihjattiin olevan osin sepitettä, koska teoksen kirjoittaja oli itse haastattelussa todennut, että oli vaikea erottaa, mikä Saision jutuista oli totta ja mikä ei (HS 15.10.2023). Osalle ainoa “oikea” tietokirja oli selvimmin akateemiseen tutkimukseen perustuva Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin teos Sensuroitu, joka myös äänestettiin lukijoiden suosikiksi.

Tietokirjailijoiden näkökulmasta pohdinta siitä, mikä on tietokirjallisuutta ja mikä ei, on tärkeää muun muassa palkintojen ja apurahojen myöntämisen kannalta. Tekijöillekään ei siis ole yhdentekevää, miten ymmärrämme ja määrittelemme tietokirjallisuuden lajit.

Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että rajoja ei kannata piirtää turhan jyrkästi. Kirjallisuuden lajit muuttuvat ja joustavat – ja ottavat rakenteellisia ja tyylillisiä vaikutteita toisiltaan. Kauno- ja tietokirjallisuuden raja on jo historiallisestikin veteen piirretty viiva. Lajit elävät ajassa ja paikassa: 2020-luvun Suomi tarvitsee toisenlaista tietokirjallisuutta kuin 1800- tai 1950-luvun Suomi tarvitsi. Vain uudistumalla ja muuttumalla kirjallisuuden – myös tietokirjallisuuden – lajit pysyvät voimissaan ja voivat vastata yhteiskunnan ja lukijoiden tarpeisiin. Tietoa voi esittää monin tavoin, mutta tietokirjallisuuden suhde todellisuuteen ja tietoon on ydinkysymys – sepitettä tietokirja ei voi olla.

Anne Mäntynen on tietokirjallisuuden professori ja Suomen tietokirjailijat ry:n varapuheenjohtaja. Anne Mäntynen on toimittanut yhdessä Ida Henritiuksen ja Olli Löytyn kanssa Suomen tietokirjailijoiden 40-vuotisjuhlajulkaisun Tietokirjallisuuden lajit ja rajat. Tietokirjallisuuden lajit ja rajat on tutkimukseen perustuva teos, jonka on julkaissut Gaudeamus. 

Kuva: Veikko Somerpuro / Helsingin yliopisto

Tietokuvituksen lähteillä

15.11.2023

Pirita Tolvanen 

Olen kuvittanut kaksi lasten tietokuvakirjaa, jotka vaativat paljon taustatyötä. Esikoisteokseni Paroni – Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018) kertoo ratamoottoripyöräilyn legendan tarinan 60- ja 70-luvuilla. Rallitalli (Tammi 2021; kirjoittanut Pasi Lönn) kuvaa nykyajan rallin MM-sarjan maailmaa.

Paronin kuvitusta tehdessä tärkeintä olivat visiitit kotimuseoon Saarisen ratamoottoripyörien, ajopukujen ja muun välineistön luo, sekä visiitit kilparadoille. Rallitallin kuvitus vaati käyntejä Toyota Gazoo Racingin rallitallissa Tallinnassa sekä Marcus Grönholmin GRX-tallissa Suomessa.

Kummankaan tietokuvakirjan kuvituksia ei olisi syntynyt ilman näitä vierailuja ja paikan päällä tehtyä luonnostelua sekä havainnointia. Lisäksi kävin läpi valokuvia Saarisen lesken kanssa, katsoin Saarisesta tehdyn dokumentin sekä luin kirjallisuutta. Tuijotin YLEn rallilähetyksiä sekä harrastajien ralliautonrakennusvideoita. Nämä ovat kuitenkin sekundaarilähteitä. Kuvien kohdalla se tarkoittaa etenkin sitä, että kuvakulma on toisen valitsema.

Tietokuvittajan tulee ainakin pääpiirteittäin ymmärtää, miten kuvattava kohde rakentuu. Sitä varten olisi hyvä päästä tarkastelemaan kohdetta omin silmin – ja eri puolilta. Muita lähteitä voi löytää internetin kuvahaulla tai sosiaalisesta mediasta, mutta lähdekriittisyyttä tarvitaan ja tekoälyn myötä yhä enemmän.

Toteutin syksyllä 2022 yhteistyössä Lastenkirjainstituutin kanssa selvityksen vuoden 2021 tietokuvakirjoista ja niiden tavoista visualisoida tietoa. Lähdetiedot löytyivät 39 % kirjoista. Tutkiessani tietokuvakirjoja Fulbright-stipendiaattina kevätlukukaudella 2022 Simmonsin yliopiston lastenkirjallisuuden tutkimuskeskuksessa, en voinut olla huomaamatta, kuinka lähdeluettelot löytyvät Yhdysvalloissa joka ikisestä kirjasta. Lähteissä kerrotaan myös kuvituksen taustatyöstä.

Lähestymistavasta voisi ottaa mallia meilläkin. Kun kyseessä ovat kuvakirjat, myös lähdeluettelon keinovalikoima on tekstimuotoista listausta laajempi. Kuvakirjossa siis myös lähdeluetteloa voi kuvittaa. Visualisoinnin avulla tiedon juuria ja taustatyötä, myös erilaisia lähteitä, voi tuoda esiin pelkkää tekstiä havainnollisemmin. Tästä ei ole nähty liikaa kotimaisia esimerkkejä.

Paronin ja Rallitallin materiaalin keruusta ja lähteistä kerrottiin tarkasti mediahaastatteluissa. Toimittajia rallitallivisiitit, kotimuseokäynnit ja paikan päällä tehty moottoriajoneuvojen luonnostelu ja havainnointi kiinnostivat.

Olisikin hienoa, jos tietokuvakirjojen lähteiden yhteydessä kerrottaisiin tarkemmin kuvituksen taustatyöstä. Eiköhän se kiinnostaisi lapsiakin.

Pirita Tolvanen on kuvittaja ja informaatiosuunnittelija joka aloitti itsenäisen tutkimusprojektinsa Datavisualisointi ja tietokuvakirjat Fulbright-stipendiaattina vuoden 2022 alussa. 25.10.2023 julkaistiin hänen manifestinsa tietokuvien merkityksestä. Hän kirjoittaa myös Illustrating Data -blogia.

Kuva: Niklas Meltio

Ihmiset tietokirjan näyttämöllä

20.10.2023

Kirsi Vainio-Korhonen

Historiasta kirjoittavana olen usein pohtinut, kuka saa esiintymismahdollisuuden historian näyttämöllä. Vastaus on aina kiinni ajassa ja kirjoittavan ihmisen valinnoissa. Aikaisemmin historiantutkimuksessa tai historian alalta julkaistuissa teoksissa ei ollut paikkaa tavallisille miehille ja naisille lapsista puhumattakaan.

Hyvin pitkään Suomen historian tutkimuksella luotiin kansallista identiteettiä. Historian estradi oli varattu valtioille ja esivallalle, ei ihmisille tai alamaisille. Silloin tietokirjoissakin nostettiin esiin valtiollisia kohtalonhetkiä ja kansojen vaiheita ohjanneita kuninkaita ja keisareita, kenraaleja ja poliittista eliittiä.

Esille pääsyyn vaikuttaa myös se, mitä ihmisestä on jäänyt jäljelle. Varattomien, naisten, lasten tai kirjoitustaidottomien vaiheista on tallella vähemmän lähdeaineistoa kuin vallanpitäjien tarkemmin kirjoihin ja kansiin viedyistä tekemisistä. Tutkimusta ohjasivat pitkään lähteet, joissa näkyvimmän paikan saavat varakkaat, korkean säätyaseman omanneet miehet. He ovat osanneet kirjoittaa ja he ovat vaikuttaneet näkyvästi julkisuudessa.

Vähitellen monille historian kulisseissa lymynneille on kuitenkin alkanut muodostua menneisyys. On huomattu, etteivät yhteiskunnallisesti näkyvä asema tai suurmiesteot ole ainoa historian mitta. Nykyään Suomen historiaa käsittelevä tietokirja voi kuvata myös naisten ja lasten elämää ja tavallisten ihmisten arkea.

Historiantutkija ja historiasta kirjoittava voi nostaa etualalle uusia henkilöitä ja järjestellä historiaa uudella tavalla. Hän voi etsiä uusia lähteitä ja uudenlaisia näkökulmia. Samalla yhä useammin pohditaan sitä, kenen ääni itse asiassa on kuulunut historiassa. Kenen menneisyys on ollut muistamisen ja tutkimisen arvoista? Ketkä ovat historian unohtamia?

Tutkijalla, kirjailijalla ja taitelijalla on valta valita tutkimuskohteensa ja näkökulmansa. Valinnoillaan he vaikuttavat joka kerta siihen, kenellä on paikka ja ääni niin historiassa kuin omassa ajassamme.

Kirsi Vainio-Korhonen toimii Suomen historian professorina Turun yliopistossa. Hän on kirjoittanut tietokirjoja 1700-luvun kätilöistä, 1800-luvun seksityöntekijöistä ja suomalaisten naisten yrittämisen ja työnteon historiasta.

Vainio-Korhonen on mukana Helsingin Kirjamessuilla Tietokirjailija vallankäyttäjänä -keskustelussamme, jossa puhutaan tietokirjailijan valinnoista ja vallasta.

Tietokirjoista saaduilla tuloilla ei pitkälle pötki

09.10.2023

Timo Tossavainen

Huhhuh! Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n tänä vuonna teettämä tulotutkimus on karua luettavaa. Edellisessä selvityksessä (2018) tietokirjailijan teostensa myynnistä ja tekijänoikeuskorvauksista saama mediaanitulo oli 1111 euroa vuodessa ja nyt vain 606 euroa. Tällaisilla tuloilla ei kukaan pitkälle pötki.

Onneksi nuo luvut eivät ole koko totuus tietokirjoja kirjoittavien ihmisten tulonmuodostuksesta. Tutkimukseen osallistuneista 64 % ilmoitti tekevänsä myös muita kuin tietokirjallisia töitä. Toisaalta apurahaa saaneista 76 % arvioi apurahojen olevan merkittäviä toimeentulonsa kannalta. Meitä on useita tuhansia ja samaan aikaan jaettavana on vain niukalti isompia apurahoja, joten tästä voi päätellä, ettei tietokirjailijan leipä kovinkaan usein ole leveä eikä lavea. 

Surkealle tulokehitykselle löytyy useita eri syitä. Tietokirjojen kappalemääräinen myynti on hiipunut huippuvuosista, mutta merkittävämpää on painettujen kirjojen korvautuminen luku- ja kuunteluaikapalveluilla. Vaikka tällainen kehitys lisää teosten saatavuutta, se on kirjailijoiden toimeentulolle epäsuotuisaa. Palveluista saatu tekijänkorvaus on tyypillisesti vain kuudesosa painettuun kirjaan nähden. Näin siitä huolimatta, että kirjailija joutuu tekemään saman työn kirjan kirjoittamiseksi ja usein vielä ylimääräistä rinnakkaisten formaattien viimeistelyvaiheessa.

Kirjojen jakelun muutoksille emme juuri mahda mitään, koska digitalisaatio läpäisee koko yhteiskunnan. Mutta sitäkin enemmän meidän on toimittava sen puolesta, että suomalaisen tietokirjallisuuden tueksi on reiluja apurahajärjestelmiä. Ongelmista suurin on se, että kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahoista tietokirjailijoille myönnettävä osuus on vain 10 %, vaikka suurin osa Suomessa julkaistavasta kirjallisuudesta on tietokirjallisuutta. Tämän asian korjaamiseksi sekä tekijänoikeus- ja lainauskorvausten tasojen korottamiseksi yhdistys työskentelee aktiivisesti ja yhteistyössä muiden kirjailijajärjestöjen kanssa.

Timo Tossavainen on Suomen tietokirjailijat ry:n puheenjohtaja. 

Lue lisää tulotutkimuksesta

Turun Kirjamessujen ohjelmajohtajan tehtävässä

20.09.2023

Vilja-Tuulia Huotarinen

Tietää: seurata jälkien muodostamaa uraa. Penkereet ovat pöheikköisiä ja tieltä poiketessa voi päätyä tiheikön läpi ojaan. Umpihankea ihannoidaan, vaikka siellä saapas haukkaa lunta.

Mutta miten kaunis on kaivettu, valmistettu tie!

Vanhaa, puun juurien välissä mutkittelevaa kinttupolkua pystyn vastustamaan vain harvoin.

Tieto on yksi rakkaimmista sanoistani. Käytän sitä paljon: tietämistä, tiedostamista, tien löytämistä, tiellä pysymistä. Usein tie näyttää suuntaa. Joku on kulkenut täällä ennen, nähnyt tien tekemisen vaivan, näyttää nyt minulle mahdollisuuden mennä maiseman läpi.

Tehtävä kirjamessujen johdossa tuli eteeni tavallisen kiireisenä tiistai-iltapäivänä puolitoista vuotta sitten. Kysymys yllätti minut, totta kai, mutta en epäröinyt. Olin jo toivonut käsilleni käyttöä, myös muulloin kuin teoksia valmistaessani, ja kirjamessut oli paikkana tuttu: vuosien varrella olin työskennellyt tiskin takana ja edessä, lavalla haastattelijana ja esiintyjänä ja ohjelmien ideoijana, jopa roudarina. Ainoa huoleni oli, voinko jatkaa päätyössäni vapaana kirjailijana. Se oli mahdollista. Sopimus tehtiin. Olin päässyt taas tielle.

Ensimmäiset vierailuni ohjelmajohtajana tein Turun yliopistoon ja Turun arkkihiippakunnan työryhmän luo. Minulle kirjamessut näyttäytyvät valtavana yhteiskunnallisena keskusteluareenana, unien ja unelmien huvipuistona. Kun maailmaa sanoitetaan meille, mielellään monin eri tavoin ja kielin, me ymmärrämme sitä paremmin. Turun yliopiston kanssa käymieni keskustelujen jälkeen minulle valkeni nopeasti, että lavat kannattaa suunnitella uudestaan. Tieto-lava ei ollut enää tuntunut toimijoista mielekkäältä, siellä tieto oli sysätty yhteen nurkkaan. Siirsin tietokirjallisuuden kaunokirjallisuuden tapaan kaikille lavoille. Myös kirjamessujen pitkäaikainen ohjelmajohtaja Jenni Haukio oli aiemmin kokeillut monia keinoja tietokirjojen voimien valjastamiseksi.

Tänä vuonna minulle tärkeitä ohjelmanumeroita ovat Nuorisotutkimusseuran teokset monilajisesta nuorisotutkimuksesta ja nuorisobarometrista. Agricola-lavalla tutkitaan esimerkiksi karhumyyttiä ja mietitään kapitalismin illuusiota, Fiorella nautiskellaan kuninkaallisista naimakaupoista ja etsitään tanssin vaikuttamisen muotoja neurotieteen keinoin, Seitalla lapset saavat tietopaketin jääkautta edeltäneestä kukoistuskaudesta. Perinteisesti hieman hankalana tilana koettu yläkerran Jukola näytti viime vuonna kyntensä kuplien kokoajana. Siellä istutaan pitkää lauantai-iltapäivää luontoaiheisen kirjallisuuden parissa kuuntelemassa keskusteluja haavan ja pöllön elintilasta nykyajan metsissä.

Kotimainen ruotsinkielinen kirjallisuus on erittäin merkittävää. Kirjailijana olen kokenut suomenruotsalaisen kirjallisuuden aina läheiseksi ja onhan toinen kotinikin Suomen lisäksi toisessa pohjoismaassa. Tänä vuonna ruotsinkieliset tietokirjailijat pohtivat mm. Tammisaaren vankileirin kauhuja, aateliston ruokakulttuuria ja Bengtskärin majakan tapahtumia vuonna 1941.

Viime kesänä Islannissa pujottelin laavakivien välissä Berserkjagatalla, saaren vanhimmalla toistaiseksi löydetyllä tiellä, Snæfellsnesin niemimaalla. Tie on tehty hevosen kaviolle sopivaksi, näin on päästy paikasta toiseen paremmin, edistetty yhteyksiä, helpotettu arkea.

Turun Kirjamessutkaan ei joudu raivaamaan reittejä. Kirjat ovat jo tehneet sen messujen puolesta, valinneet suunnan. Niiden pinot loistavat messuhallissa 29.9.–1.10. kuin maamerkit.

Vilja-Tuulia Huotarinen on Turun Kirjamessujen ohjelmajohtaja ja palkittu kirjailija. Turun Kirjamessut pidetään 29.9.–1.10.2023 Turun Messukeskuksessa. 

Kuva: Mikko Palonkorpi

Lukeminen on yhteinen asia!

16.08.2023

Pirjo Hiidenmaa

Ennen ajateltiin, että lukeminen on kunkin yksityisasia. Lukemisen kuviksi on ollut tapana nostaa yöpöytä ja lempeä lukulamppu. Vaikka tämä käsitys on totta edelleenkin, korostuvat nykyajattelussa entistä enemmän myös lukemisen sosiaaliset ulottuvuudet.

Lukijat eivät ole vain passiivisia vastaanottajia, jotka hissukseen imevät kirjan sisällön itseensä. Päinvastoin, lukijat ovat aktiivisia laadun vaatijoita ja kriittisiä tekstien tulkitsijoita. Lukemisessa tärkeää on jakaa omia kokemuksia ja kuulla muiden tulkintoja ja arvioita. Siksi blogit, bookgramit ja muut sosiaalisen median alustat sekä kirjatilaisuudet kukoistavat. 

Kirjailijakaan ei ole yksinäinen vinttikomerossa uurastaja vaan entistä selkeämmin osa teostaan. Tietokirjallisuudessa kirjailijan persoona ja asiantuntemus ovat laadun tae, joten syystäkin lukijat ovat kiinnostuneita siitä, kuka kirjan on kirjoittanut. Kiinnostavaa on, miten kirjailija on kasvanut kirjailijaksi ja millaista näkymätöntä taustatyötä kirjat vaativat.

Tietokirjan lukeminen ei tunnetusti ole vain faktatiedon imurointia, vaan se on myös seikkailua tekstien ja ajatusten maailmassa, uusien ajattelutapojen tarkastelua ja omien ajatusten epäilyä. Se on myös eläytymistä vieraisiin kulttuureihin, elämänmuotoihin ja aikakausiin. Se on viihtymistä ja nautintoa hyvän kerronnan äärellä.  

Tietokirjafestivaali (entinen TIETOKIRJA.FI) on ollut merkittävä uranuurtaja kirjatapahtumien järjestäjänä. Se on tuonut lukijoita tapaamaan toisia lukijoita, kirjailijoita tapaamaan toisia kirjailijoita ja yhdistänyt lukijoita ja kirjailijoita. Tapahtuma on ollut yleisömenestys, myös koronan aikaan, jolloin kohtaaminen oli mahdollista vain netin välityksellä. 

Tämän vuoden Tietokirjafestivaali päästään järjestämään jälleen livetapahtumana, jossa esiintyjät istuvat lavalla, yleisö tungeksii saleissa ja myyntipöydän ääressä ja vaihtaa kuulumisia kahvilassa. Sopivasti teemanakin on ”yhdessä”. 

Tämän vuoden tapahtumassa tietokirjaa ja yhdessä tekemistä katsotaan hyvin konkreettisena yhteistyönä: miten kuvittaja ja kirjailija tai elämäkerturi ja kohde työskentelevät yhdessä. 

Yhdessä tekemisellä on myös abstraktimpi puoli. Jokainen kirjailija hyödyntää muilta kirjailijoilta oppimaansa, seisoo jättiläisen olkapäillä, niin kuin tavataan sanoa. Monet teemat vaativat laajan ryhmän osaamista. 

Toisaalta ihmiskunnan isot kysymykset, kuten pandemiat ja ilmastokriisi koskettavat kaikkia, olimmepa missä roolissa tahansa. Siksi kohtaamiset ja keskustelut ovat entistä tärkeämpiä.

Antoisaa Tietokirjafestivaalia, antoisia kohtaamisia ja yhdessä innostumista tietokirjallisuuden maailmaan!

Pirjo Hiidenmaa on Tietokirjafestivaalin ohjelmatyöryhmän puheenjohtaja ja tietokirjallisuuden professori. Tutustu Tietokirjafestivaalin ohjelmaan täällä. Tapahtumaan on vapaa pääsy.
Pirjo Hiidenmaan kuva: Veikko Somerpuro / Helsingin yliopisto

Tärkeintä on luottamus

25.07.2023

”Kaunein runo syntyy 
kun ihminen on lähellä ihmistä,
kun hellyys,
yksinkertainen ja rajaton,
vailla kysymyksiä
virtaa toisesta toiseen.”

Noin kirjoitti Arvo Turtiainen rakkaudesta. Elämäkerta ei ole rakkausruno, mutta mielestäni tärkeintä on kirjoittajan kannalta läheisyyden ja luottamuksen saavuttaminen elämäkerran kohteen kanssa. Silloin yhteistyö, eli kohteen menneisyyden ja historian puiminen on luontevaa. Kohde ei saa tuntea itseään ahdistetuksi tai pelätä. Silti hänen on kerrottava kaikki – vapaaehtoisesti, ilman revolverihaastatteluja. Kun toisen elämä on kämmenelläsi, pidä kiinni lujasti mutta lempeästi.

Mitä jää julkaisematta, jää kirjoittajan tietoon. Kirjoittamatta jääneet virkkeet pulpahtavat kyllä esiin rivien välissä, sanojen valinnassa ja tyylilajissa.

Ennen kuin aloitin kirjoittaa ensimmäistä elämäkertaani, Kirsti Paakkasen tarinaa Suurin niistä on rakkaus, oli kolmivuotinen terapiani lopuillaan. Ilman sitä en olisi kyennyt paneutumaan niin syvälle Paakkasen persoonaan, saati tulemaan toimeen hänen kanssaan.

Kirjoittaja ei saa siis rakastua kohteeseensa, mutta samaistumisesta ei ole haittaa. Paakkasen kanssa työskennellessämme aloin pukeutua pelkästään mustiin, Elina Gustafssonin kanssa tunsin nuortuvani ja kirosanavarastoni koheni. Jukka Rintalan kanssa tavoitimme lähes heti saman herkkyysasteen. Myöhemmin sain todistaa hänen terävää huumorintajuaan ja äkkipikaisuuttaan.

Koska juuri molemminpuolisen luottamuksen saavuttaminen on mielestäni niin olennaista, alan lukea tekstiäni kohteelle hyvin varhaisessa vaiheessa. Saamani palaute todistaa, olenko ymmärtänyt kohdettani oikein. Tekstiini on tällä menetelmällä tullut vain minimaalisia muutoksia.

Täysin toisenlaiseen tilanteeseen jouduin, kun ryhdyin kirjoittamaan loppuun tänä syksynä ilmestyvää Päivät jotka sain (Kirjapaja). Kyseessä on autofiktiivinen teos, jonka ystäväni, kirjailija Katarina West ehti aloittaa, ja jonka hänen puolisonsa pyysi minut kirjoittamaan loppuun Katarinan kuoleman jälkeen. Jouduin tulkitsemaan ja päättelemään paljon – ja jälleen kerran samaistumaan rankkoihin asioihin. En koskaan saa tietää, mitä Katarina lopputuloksesta olisi ajatellut. Mutta eiväthän saa tietää ketkään, jotka kirjoittavat menehtyneistä historiallisista henkilöistä. 

Ulla-Maija Paavilainen on toimittaja ja vapaa kirjoittaja, joka on kirjoittanut elämäkerran mm. yrittäjälegenda Kirsti Paakkasesta ja nyrkkeilijä Elina Gustafssonista. Paavilaisen uusin elämäkerta kertoo muotisuunnittelija Jukka Rintalasta (Jukka Rintala – Elämänviiva, Otava, 2022).

Paavilainen esiintyy Tietokirjafestivaaleilla keskustelussa Elämäkerrat – Kirjoittajan ja kohteen yhteistyö keskiviikkona 30.8. klo 17. Keskustelussa ovat mukana elämäkertojen kirjoittajien (Ulla-Maija Paavilainen ja Jouni K. Kemppainen) lisäksi myös elämäkertojen kohteet, Kaija Koo ja Jukka Rintala. Tietokirjafestivaalit pidetään 30.–31.8. Tieteiden talolla. Tapahtumaan on vapaa pääsy. Tutustu ohjelmaan

Paavilaisen kuva: Jonne Räsänen / Otava