Faktahommissa-blogin kirjoitukset



Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä ja nykytilasta.

Blogitekstit ilmestyvät parittomien viikkojen tiistaisin.

#faktahommissa

Faktahommissa

Tietokirjailija ja kansalliset myytit

13.08.2019

Oula Silvennoinen

Historia kuuluu kaikille, ja se aiheuttaa historiasta kirjoittavalle tutkijalle joskus ongelmia.

Olen julkaissut useita etupäässä Suomen lähimenneisyyttä käsitteleviä tietokirjoja. Akateemisen historiantutkimuksen ideana on tarkastella menneisyyttä kriittisesti ja rakentaa historiakuvaa lähdeaineiston varaan, ei minkään muun. Tämä pyrkimys törmää usein yhteen sen kanssa, että lukijoilla saattaa olla hyvin vahvoja omia käsityksiä menneisyydestä. Eivätkä kaikki suinkaan halua niitä kyseenalaistettavan.

Jokaista julkaisemaani teosta on seurannut vilkas yleisöpalaute. Se on hyvä asia: se osoittaa, että kirjoja luetaan, niitä innostutaan kehumaan tai moittimaan, ja että historiantutkimuksella ja tietokirjallisuudella on väliä. Ennen kaikkea se osoittaa, että menneisyydellä on väliä.

Tai tarkemmin, väliä on kuvitelmillamme menneisyydestä, ja niillä vasta suurta väliä onkin. Olen käsitellyt teoksissani esimerkiksi Suomen sekaantumista kansallissosialistisen Saksan kansan- ja joukkomurhapolitiikkaan ja Lauri Törnin ympärille viime vuosikymmeninä kehrättyä sankarimyyttiä. Kaikki eivät ole siitä pitäneet.

Olen saanut kuulla tuovani heidän näkökulmastaan epämiellyttäviä asioita esiin koska olen milloin kommunisti, milloin vihervasemmistolainen, tai omaa maataan vihaava ”mädättäjä”. Vihapalautteen antajien mielessäkään on tuskin käynyt, että heidän omissa käsityksissään saattaisi olla tarkistamisen varaa.

Kriittisen tutkimuksen ihanteena on olla kumartelematta yleistä mielipidettä. Näytön perusteella on uskallettava haastaa arvossapidetyimmätkin käsitykset. Historiantutkimus, joka tyytyisi myötäilemään vallitsevia uskomuksia ja varjelemaan ihmisten menneisyydestä itselleen rakentamia kuvitelmia ei palvelisi sen paremmin maata kuin kansakuntaakaan.

Menneisyydellä on muutama ylitsekäymätön ominaisuus. Se on mennyttä, eikä sitä voi enää suoraan tavoittaa. Menneisyys ei myöskään tappele vastaan, vaan sen voi itse kukin vääntää mihin muotoon hyvänsä ilman, että seuraukset nykyhetkessä olisivat välittömiä ja dramaattisia.

Kaikki käsitykset menneisyydestä ovat siksi enemmän tai vähemmän perusteltuja kertomuksia. Historian ammattitutkija on tässä kohtaa samassa asemassa kuin kuka hyvänsä; tutkijatkaan eivät tavoita menneisyyttä suoraan. Mutta heillä on puolellaan etu: lähdeaineistoon perehtyminen antaa asioista vivahteikkaamman ja todenmukaisemman kuvan. Siksi kannattaa edelleen luottaa vähemmän intuitioonsa, ja lukea enemmän historiaa käsittelevää tietokirjallisuutta.

Oula Silvennoinen on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja tietokirjailija. Hän on mukana TIETOKIRJA.FI–tapahtuman paneelikeskustelussa puhumassa kansallisten kuvien rikkomisesta torstaina 29.8. klo 13-14 (sali 104, Tieteiden talo, Kirkkokatu 6). Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Politiikan ennustaminen voi mennä pieleen, vaikka kuinka tiedolla yrittäisi

30.07.2019

Osallistuin vuonna 2018 eurooppalaiseen vertailevaan tutkimushankkeeseen, jossa pohdimme moniin aineistoihin pohjautuen uudenlaisen populismin nousua viidessä maanosan maassa. Julkaisimme myös tietokirjan hankkeesta.

Oma tehtäväni oli analysoida muun muassa Perussuomalaisen puolueen kesän 2017 hajoamisen vaikutusta puolueen kannatukseen. Vielä talvella näytti, että puolueen kannatus laantuisi noin 10 prosenttiin – ja näin myös omassa analyysissani arvelin. Nyt puolue kuitenkin on gallupeissa kärjessä. Eli pahasti metsään menin. Mutta miksi?

EU-vaalien alla Euroopan poliittisessa keskustelussa oli havaittavissa kolme eri tapaa suhtautua maailman ja tulevaisuuteen. Ne kuvaavat samalla isoa aikamme politiikan muutosta. Myös Suomessa nämä aatehistorialliset visiot näkyvät selvinä.

Ensimmäinen visio elää ehkä vahvimpana Donald Trumpin populistisessa politiikassa Yhdysvalloissa. Sitä kuvaa eräänlainen välinpitämättömyys tulevaisuudesta tai fatalismi. Voimme elää kuin ennenkin, tai vaikka viimeistä päivää. Tieteellisellä tiedolla ei ole juuri väliä. Tärkeintä on, mihin uskoo, ja miten oma näkemys saa huomiota mediassa.

Tätä maailmankuvaa edustaa myös suuri osa karismaattisista uskonnollisista liikkeistä – huominen ei liikaa huoleta, sillä maallisen maailman loppu on kuitenkin kovin lähellä. Suomessa tätä poliittista näkemystä edustaa sangen puhdasoppisesti Laura Huhtasaari.

Toinen populistinen tapa on sosiaalidarwinistinen ja myös osin fatalistinen. Visiona on, että vain parhaat säilyvät eli evoluutiossa tapahtuva vahvimman oikeus määrittää myös poliittisen ohjelman. Esimerkiksi populistisessa maahanmuuttokeskustelussa ajatus puhtaasta ja sekoittumattomasta kansakuntayhteisöstä pohjautuu tällaiseen filosofiaan. Tämä – lähellä Jussi Halla-Ahon poliittisia näkemyksiä oleva visio – on sukua myös Pentti Linkolan ajatuksille.

Kolmannessa linjassa – eli liberalismiin, demokratiaan ja yhtäläisiin ihmisoikeuksiin perustuvassa visiossa – on kahta edellistä laajempi historiallinen variaatio. Suurin osa vanhoista poliittisista liikkeistä pohjaa siihen, on kyse sitten sosiaalikristillisestä konservatismista, sosiaalireformista, sosialismista tai klassisesta liberalismista. Myös suurin osa vihreistä jakaa liberaalidemokraattisen vision. Vain pienet ja kaikkein radikaaleimmat äärivasemmistolaiset tai ekologiset ryhmät hylkäävät demokratian ja liberalismin arvot.

Kaikille kolmannen vision liikkeille on ominaista, että tieteellistä tietoa ei pääsääntöisesti kyseenalaisteta uskomuksilla. Samoin luotetaan vahvasti edustukselliseen demokratiaan ja yleisiin ihmisoikeuksiin, oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta, evoluutiosta tai väestötaloustieteestä. Samalla perinteinen oikeisto-vasemmisto-akseli on menettänyt merkitystään, eikä edes liberaali-konservatiivi-jako kuvasta parhaiten aikamme politiikan murrosta.

Euroopan poliittisissa keskusteluissa huomio kiinnittyy selvästi nyt siihen, miten liberaalidemokraattiset perinteiset liikkeet vastaavat kahden populistisen vision haasteeseen. Hämmästyttävän useissa poliittisissa tilaisuuksissa on vastakkain nyt populistien rintama ja monissa asioissa melko samankaltaiselta näyttävä perinteisten puolueiden rintama.

Huolestuttavinta on se, että keskusteluissa ja erityisesti mediassa uskomuksiin perustuvalle argumentoinnille on annettu sama arvo ja aika kuin tutkitulle tiedolle politiikan pohjana.

Jos todella haluamme vaikuttaa nykymaailman ongelmiin ja vastata globaaleihin haasteisiin, täytyy politiikan perustua siihen tutkittuun tietoon, jota meillä kyseisistä ilmiöistä on. Vaikka ennusteet välillä pieleen menisivätkin.

Jussi Pakkasvirta on alue- ja kulttuurintutkimuksen professori Helsingin yliopistossa ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen. Hän on mukana TIETOKIRJA.FI-tapahtumassa elokuun lopussa puhumassa poliittisesta puheesta.

Millaisia nuorten tietokirjoja tässä ajassa tarvitaan?

16.07.2019

Aleksis Salusjärvi

Kirjallisuuteen avautuu kiinnostava näköala, kun sitä katsoo heikosti lukevien silmin. Viimeiset vuodet olen opettanut noin 5 000 nuorta, jotka eivät harrasta käytännössä minkäänlaista lukemista. He ovat yleisö, jota kirjallinen kulttuuri ei tavoita kuin välillisesti.

Syitä lukemattomuuteen on useita, mutta kiinnostavampaa on, mistä nämä nuoret innostuvat. Minkälainen käsitys kirjallisuudesta on nuorella, joka pitää kirjallisuutta itselleen vieraana? Vastaukset tulevat läheltä nuorten omaa elämää. Esimerkiksi urheilijaelämäkerrat tai omaan elinympäristöön liittyvät teokset tavoittavat heidät helpoiten. On hämmästyttävää, miten moni lukemista karttava nuori tuntee Zlatan Ibrahimovicin tai Teemu Selänteen elämäkerran. Tällaiset tietokirjat löytävät helpoiten tiensä sellaisten ihmisten käsiin, joille painotuote on eksoottinen esine.

Tietokirjojen kirjoittajilla tuskin on itsellään kovin täsmällistä käsitystä omasta yleisöstään, saati siitä, että he edustavat kirjoillaan koko painettua kirjallisuutta lukemattomille nuorille lukijoille. Kiehtovaa on myös se, että kirjan paksuus ei vaikuta siihen tarttumiseen, jos aihe on tarpeeksi kiinnostava. Zlatan-kirjan sivumäärä on 448, ja sen on siitä huolimatta selättänyt moni sellainen lukihäiriöinen poika, jolle jokainen sivu on pieni taistelu.

Kun keskustelen nuorten kanssa kirjallisuudesta, etäisyydet käyvät selväksi. Kirjallisuuden ammattilaisista tai instituutioista vain kirjastot ovat tuttuja. Jokainen uutta yleisöä tavoittava kirja on painoarvoltaan massiivinen. Viesti on tuttu kaikessa kirjallisuudessa: kirjaa ei voi julkaista ”kasvottomalle massalle”, vaan julkaisijan on tunnettava yleisönsä. Kirjoja tulisi tehdä ennemmin nuorten kanssa kuin nuoria varten.

Myös moraalilla on merkitystä. Crime Time on kunnostautunut julkaisemaan heroisoivia kirjoja rikollisista, jotka löytävät hyvin tiensä nuorten käsiin. Kirjojen ”rankka elämä”-viitekehys kasvattaa kertomuksia sosiaalista arvostusta rikoksilla saaneista miehistä, joiden älyllinen ponnistelu ei ylitä kolmen pennin narsismia. Näillä kirjoilla on selvä paikkansa rikollisuuden julkisessa käsittelyssä, mutta arvomaailmaltaan ne sortuvat lähinnä opportunismiin. Kun järjestäytyneestä rikollisuudesta kirjoitetaan mytologiaa, sille synnytetään oikeutus. Kaipaisin sen vastapainoksi teoksia, joissa lapsille huumeita myyvä aikuinen mies kertoisi rehellisesti elämänfilosofiansa.

Nämä esimerkit saattavat näyttää triviaaleilta, mutta täällä kirjallisuuden reunamaalla ne edustavat sivistystä. Kaikista kirjoista juuri tietokirjat tuntuvat olevan paras keino tavoittaa lukemista karttavat nuoret.

Aleksis Salusjärvi opettaa lukutaitoa Uudenmaan alueella erityisopetuksessa, sairaalakouluissa ja vankilan nuortenosastoilla. Hän on mukana TIETOKIRJA.FI-tapahtumassa elokuun lopussa puhumassa uudenlaisista sankaritarinoista ja lastenkirjallisuuden trendeistä.

Haku päällä: Näennäistiedosta punnittuun tietämättömyyteen

2.07.2019

Marjo Heiskanen

Kesäilojeni ytimessä on klassikko: lekottelu puutarhatuolissa kirjapinot vierellä. Tuolini istuinosa on vuosien saatossa antanut periksi ja muotoutunut mukavaksi ryhdittömäksi pussiksi. Upoksissa löhöasennossani muistuttanen elävästi kuuluisaa sikaa säkissä.

Nyt vieressäni metallijakkaralla kohoaa pino, jossa ylimpinä ovat Mila Engelbergin Miehiä ja naisihmisiä - suomen kielen seksismi ja sen purkaminen (PDF saatavana täältä), veneenrakennusopas, SKS:n apteekkimuistelusten julkaisu Kolmella markalla kanfärttiä, vanha saksalainen kuvasanakirja ja näiden alla paksusti lasten tietokirjallisuutta.

Laiska asento houkuttelee mielen liikkeeseen, sillä kirjapinon hitaasti muuttaessa muotoaan tulen syvästi tietoiseksi ymmärrykseni reikäisyydestä, kuoppaisuudesta ja ohuudesta. Kärsä kirjassa kiinni vaivaan löytyy apu, ei ehkä helppo, mutta pätevä. Lukemalla, joskus vain selaamallakin, harsin kasaan aiempaa laajempia näköaloja ja täytän tyhjiöitä.

En aina etsi tietokirjoistani mitään erityistä, mutta silti haku päällä odotan, mitä punnittavaksi tarjoutuu. Suorastaan elintärkeänä pidän, etten maailman nykyhaasteiden keskellä sortuisi kuvittelemaan, että monimutkaisiin kysymyksiin on olemassa yksinkertaisia vastauksia. Kesätavoitteeni onkin ottaa hengiltä muutamia luuloistani ja väärinkäsityksistäni ja kartella mielipiteisiin tarrautumista.

Lukijana kirjojen välillä loikkiminen on riemullista ja vapauttavaa. Tekijänä se ei aina siltä tunnu. En oikeastaan osaa tai halua selittää, miksi kirjoittajana loikin tyylistä ja lajista toiseen, tietämättömyyteni lajista toiseen, kaunokirjallisuudesta tietokirjallisuuteen ja molempien sisällä alalajista toiseen. Olen usein esittänyt itselleni toiveen asettumisesta, mutta toistaiseksi turhaan. Yhtä hyvin voinen siis luovuttaa ja antaa teoksen itsensä määrätä lajinsa. Haluanhan lukijanakin koko kattauksen. Nautin sen aavistelusta, mitä en vielä tiedä tai osaa.

Kun nostan katseeni veneenrakentamisen oppaasta ja kohennan asentoani notkuvassa tuolissani, silmään sattuu hautova sepelkyyhky. Sen puoliso tarjoaa risua rakennelmaan, jonka lintupari on päätynyt pystyttämään vanhaan punakaneliimme. Hautova kyyhky hetkuttaa pyrstönsä sivummalle, antaa puolison sujauttaa oksan paikoilleen ja jatkaa häiriytymättä kyyköttämistään pikkuruisessa ja harittavassa mutta ilmeisen toimivassa pesässään.

Samassa hengessä jatkan minäkin törröttävien faktojen solmimista toisiinsa. Venettä tuskin rakennan, vaikka Osmo Perälän Puuvene siihen hyvät neuvot tarjoaakin. Kesätuulessa iloitsen jo siitäkin tiedosta, että veneen kaarittamisessa on hyvä olla mukana kolme henkilöä. Seuraavaksi selvitän, mitä on pasuttaminen.


Kuva: Laura Malmivaara

Marjo Heiskanen (MuM, VTK) on vapaa kirjailija, joka kirjoittaa sekä tieto- että kaunokirjallisuutta.

Yhdessä lukemaan!

18.06.2019

Päivi Kosonen

Savvy Psychlogist houkuttelee klikkaamaan: ”Näin lukeminen muokkaa aivojasi”. Yle syöttää tutkimustietoa: ”Kirjoja lukenut teini osaa jopa 70 000 sanaa”. Lukukeskuksen 10 faktaa lukemisesta muistuttaa puolestaan, että ”Lukeminen ehkäisee syrjäytymistä”.

Erilaisia lukemisen merkitystä hehkuttavia viestejä ohjautuu päivittäin sosiaalisen median virtaani ja viestipalveluihini. On katsottava todella tarkkaan, mistä viesti on peräisin ja mihin tieto perustuu.

Vaikka yleistietona voidaan väittää, että lukemisella on myönteisiä vaikutuksia, monet asiat pohdituttavat eri alojen tutkijoita edelleen. Mitä lukemisen vuorovaikutuksessa tapahtuu? Millainen lukeminen kannattaa? Yksin vai yhdessä? Hiljaa vai ääneen? Kaunoa vai tietoa? Onko alustalla väliä?

Lukemisen perustutkimus koskee lukemiseen liittyvää kuvittelemista, sitä mitä mielessämme tapahtuu lukiessamme. Humanistitutkijoiden lisäksi lukemisen mysteeri houkuttaa psyko-, neuro- ja lääketieteen tutkijoita, samoin kuin jatkuvasti kasvavan monitieteisen lääke- ja hoitotieteen tutkijoita. Joidenkin tutkimusten mukaan mieltämme aktivoivat erityisesti kertomukset. Toisten mukaan taas nimenomaan kaunokirjallisuus lisää mielen taitoja ja empatiakykyjä.

Tosiasia on ainakin se, että lukemistieto muodostaa merkittävän ja kilpaillun tutkimuskentän nykymaailmassa. Yksilöllistä lukemiskokemusta on nimittäin erittäin vaikea tutkia ja mitata. Lupaavaa tutkimusnäyttöä on kuitenkin saatu yhdessä lukemisen vaikutuksista. Malleja ja menetelmiä riittää, mutta perusasetelma on yksinkertainen. Luetaan ja keskustellaan yhdessä.

Olen itsekin osallistunut erilaisiin lukupiireihin. Viime vuosina olen alkanut viedä elämäkertoja ja narratiivista tietokirjallisuutta kaunokirjallisuuden rinnalle ohjaamiini lukupiireihin. Kokemukset ovat lupaavia. Toisten kanssa keskustellessa oma kokemus rikastuu, elämä tuntuu mielekkäämmältä ja tulevaisuus piirun verran toiveikkaammalta.


Päivi Kosonen on kirjallisuustieteen dosentti ja kirjallisuusterapeutti, joka on mukana kertomusten hyvinvointivaikutuksia tarkastelevassa Suomen Akatemian tutkimushankkeessa. Kosonen on myös Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen.

Tietokirja eheyttää lukion

4.06.2019

Tuula Uusi-Hallila

Peräti 42 osumaa! Tietokoneeni on juuri laskenut, kuinka monta kertaa tietokirja-alkuinen sana esiintyy 350-sivuisessa asiakirjassa. Kyseessä on luonnos lukion uuden opetussuunnitelman perusteiksi.

Kerrotaan, että ennen peruskoulua monikaan ei ollut kiinnostunut opetussuunnitelmasta. Kirja pölyttyi opettajainhuoneen hyllyssä, joten sen väliin oli turvallista panna talteen tärkeä paperi.

Nykykoulussa opetussuunnitelma on kovassa käytössä. Se määrittää opetuksen tavoitteet ja sisällöt ja osaltaan varmistaa opetuksen yhdenmukaisuuden erilaisissa kouluissa maan eri osissa. Lukion uusi opetussuunnitelma julkaistaan ensi marraskuussa, ja koulut alkavat noudattaa sitä elokuussa 2021.

Nyt käytössä oleva vuoden 2015 LOPS on ensimmäinen, jossa mainitaan tietokirja-sana. Tosin se esiintyy vain äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yhteydessä. Kirjallisuus on siis muutakin kuin kaunokirjallisuutta. Moni nuori tarttuu hanakasti tietokirjaan, joka käsittelee omaa harrastusta, haaveissa olevaa opintoalaa tai vaikkapa idolin elämää. Kun on lukenut kokonaisen kirjan, haluaa lukea ehkä toisenkin, ja näin lukemiseen voi syttyä aivan uudenlainen innostus.

Ajattelin toiveikkaasti, että ehkä uusi opetussuunnitelma velvoittaa käyttämään tietokirjoja monessa oppiaineessa. Mutta ei sittenkään: kaikki 42 mainintaa ovat edelleen äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaineen yhteydessä. Oppimääriä on toki paljon: suomen kieli, saamen kieli, romanikieli, viittomakieli ja suomi toisena kielenä. Lisäksi facklitteratur mainitaan ruotsinkielisten äidinkielen opetussuunnitelmassa.

Miksi tietokirjoista ei puhuta historian, uskonnon, biologian tai psykologian opetussuunnitelmissa?

Tietokirja-sanaa ei käytetä, mutta asia on kyllä kudottu monen oppiaineen tavoitteisiin. Esimerkiksi historian opetuksen yhtenä tavoitteena on etsiä, tulkita ja arvioida lähdekriittisesti erilaisia kirjallisia lähteitä. Miten tavoitteeseen voisi päästä tutustumatta tietokirjoihin?

Uusi opetussuunnitelma kannustaa myös oppiaineiden yhteistyöhön. Biologian tavoitteissa todetaan, että opetukseen sisältyviä ilmiöitä tarkastellaan erityisesti maantieteessä, kemiassa, fysiikassa, psykologiassa ja terveystiedossa kullekin oppiaineelle ominaisella tavalla. Monen ilmiön käsittelyssä tietokirjat eheyttävät oppimista.

Asiastaan innostuneet opettajat ovat aina osanneet kertoa, mitä kiinnostavaa ovat lukeneet. Kun lukiolainen tuli äskettäin kysymään, olisiko koulussa Tunne aivosi -nimistä kirjaa, ja toinen kaipasi Populismin aikaa, arvasin, että terveystiedon opettaja ja yhteiskuntaopin opettaja olivat tehneet työtään kirjavinkkareina.

Tuula Uusi-Hallila on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen varapuheenjohtaja.

Kuva: SKS, Jouni Harala

Tehtävä Euroopassa

21.05.2019

Markku Heikkilä

Eurooppa-päivänä katselin Rovaniemellä, kun muuan eurovaaliehdokas täytti lappua. Siinä piti jatkaa itse lausetta ”Äänestän, koska….”. Hänen perustelunsa äänestämiseen oli, että nämä ovat tärkeimmät vaalit koskaan.

Samalla hän piti puhetilaisuutta. Sillä oli viisi kuulijaa. Pienistä puroista kerätään tämä demokratian virta.

Ehdokkaita Suomen vaaleissa on kaikkiaan 269. Vaalien jälkeen käsillä on 13 suomalaista europarlamentaarikkoa. He liittyvät Brysselissä ja Strasbourgissa joukkoon, jonka koostumus on isoimpien puolueryhmien osalta ollut vuosikymmenet varsin pysyvä. Ei ehkä ole näiden vaalien jälkeen. Eurooppa on murroksessa, joka on näkynyt monissa kansallisissa vaaleissa, ja arvatenkin näkyy myös eurooppalaisissa vaaleissa.

Jos meno Euroopan päätöksenteossa muuttuu, se muuttuu silloin myös Suomessa.

On ilmeistä, että äänestysprosentti voi jäädä näissä vaaleissa kovin alhaiseksi. Ei kiinnosta, ei tiedä, tuntuu vieraalta, ei välitä.

Olen käynyt muutaman kerran Euroopan parlamentissa, sen auloissa, kahviloissa ja työhuoneissa. Olen tavannut monia entisiä, nykyisiä ja tulevia meppejä. Entisenä politiikan toimittajana se on ollut helppoa.

Helppoa sen sijaan ei ollut toimittajana tehdä tuota tutuksi. EU-jäsenyyden alkuvuosina moni sitä yritti. Yrittäjien määrä on vähitellen harventunut kovin pieneksi. On pulaa ajasta, rahasta ja kiinnostuksesta.

Siinäkö siis markkinarako ajankohtaiselle tietokirjallisuudelle, joka elävästi ja kiinnostavasti analysoi eurooppalaisen päätöksenteon pyörteitä?

On helppoa löytää suomalaisia ja suomennettuja tietokirjoja, joiden kannessa tuijottaa tuiman näköisenä joko Vladimir Putin tai Donald Trump. Heidän polkunsa valtaan ja tapansa käyttää valtaa on kerrottu monesta kulmasta, ja lisää sitä lajia on varmasti tulossa. Kumpikaan näistä herroista ei edusta sellaista valtakeskusta, jossa tehtävä lainsäädäntö vaikuttaa suoraan Suomen sisäisiin asioihin. Mutta heidän kasvonsa myyvät, sillä niihin liittyy tunteita.

Euroopan unionikin voi herättää tunteita, mutta sillä ei ole kasvoja. Sillä on rinnakkaisia instituutioita ja iso liuta eriasteisia vallankäyttäjiä. Sen toiminnasta on työlästä löytää suurelle yleisölle tarkoitettua ajankohtaista tietokirjallisuutta, jossa tulkintoja olisi tehty suomalaisin silmin.

En tiedä, kuinka näissä vaaleissa käy. Mutta tiedän, että tuloksella on merkitystä ja toivon voivani myöhemmin lukea hyvästä suomalaisesta tietokirjasta, miksi eurooppalaisissa vaaleissa kävi niin kuin kävi ja mitä siitä seurasi. Oman ajan selittäminen kun on yksi tietokirjallisuuden isoista tehtävistä.

Markku Heikkilä on Lapin yliopiston Arktisen keskuksen viestintäpäällikkö ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen.

Ve-si-me-lo-ni ja muita tietokirjallisuuden outouksia

6.05.2019

Paula Havaste

Lapsena luin innokkaasti Richard Scarryn yhdysvaltalaisia kuvakirjoja, etenkin sitä jossa kerrottiin Possulan perheen kauppamatkasta. Se oli 60-luvun alun rovaniemeläislapselle ihmeitä täynnä. Mikä oli se rautalankainen kärry, johon possuvauva pantiin istumaan? Mikä oli kassatädin vieressä oleva pitkä hihna, johon tavarat lastattiin? Ja mikä ihme oli ve-si-me-lo-ni?

En tunnistanut paikkaa kaupaksi, sillä meidän kaupassamme oli täti tiskin takana. Häneltä pyydettiin ostokset, jotka pinottiin pöydälle väliimme. Eksoottisin hedelmä oli banaani, eikä sitä saanut joka päivä.

Outouksiin törmäsi myös eläinaiheisissa lasten käännöstietokirjoissa, jotka esittelivät aivan väärän näköisiä kanoja ja lehmiä – ja kalkkunan, mikä se sitten olikaan.

Samankaltaista outoutta löydän nykyään aikuisten käännöstietokirjallisuudesta. Monessa niistä pidetään itsestäänselvyytenä perusasioita, jotka ovat meille vieraita. Akateemisen koulutuksen kuuluminen vain varakkaille esitellään itsestään selvänä, samoin kaiken inhimillisen toiminnan perustuminen taloudellisen voiton tavoitteluun. Aivan oma lukunsa ovat kirjat, joissa tyynesti väitetään evoluution olevan pelkkä teoria muiden joukossa.

Suomalaislukija ei tällaista nielaise, ja siksi mikä tahansa käännöstietokirja ei kelpaa, ei vaikka se olisi omassa maassaan jymymenestys. Me tarvitsemme kirjoja, jotka vastaavat kriittisen suomalaislukijan vaatimuksiin. Tarvitaan omaa kulttuuriamme vasten arvioituja ilmiöitä, pohdittua ja punnittua tietoa yksien kansien sisään koottuna. Tarvitaan suomalaista tietokirjallisuutta.

Koska paljon kaikenlaista on tarjolla, lukijan on syytä olla valpas ja kriittinen. Se on haastavaa, sillä olemme tottuneet siihen, että suomalainen tietokirjallisuutemme on testattua ja hiottua. Ennen kuin kirja on käsissäni, sen ovat kirjoittaneet asiantuntijat ja kommentoineet toiset asiantuntijat. Kustantamoilla on vastuunsa, ja siksi olemme tottuneet arvostamaan painettua kirjaa.

Nyt tilanne on muuttunut. Painettua "tieto"kirjallisuutta voi tilata ympäri maailman ja löytää asialliselta näyttäviä teoksia mitä oudoimmista aiheista. Miltä kuulostaisi Kuinka vaimon kuuluu pitää kotinsa viehättävänä -opas? Kreationismin oppikirja koululaisille? Tietokirja, joka vakuuttaa: Ilmastonmuutos on pelkkää hysteriaa? Englanninkieltä taitavalle outouksia on joka lähtöön.

Suomalaisen tietokirjallisuuden määrä on häkellyttävä. Kirjoja kirjoittavia asiantuntijoita on Suomen tietokirjailijat ry:n jäseninäkin yli 3 200. He kirjoittavat vapaillaan, iltaisin ja öisin. Siksi moni asiantuntija julkaisee eläessään vain kirjan tai kaksi, vaikka potentiaalia olisi paljon enemmän.

Kirjan kirjoittamisen ei pitäisi olla pelkkä kallis harrastus, vaan siihen tarvitaan tukea. Vasta apurahojen takaama vapautuminen muusta työstä edes puoleksi vuodeksi kerrallaan antaa tietokirjailijoille paljon kaivatun työrauhan. Ja se taas takaa, että parhaat asiantuntijat voivat keskittyä kirjoittamaan juuri ne teokset, joita me suomalaiset lukijat tarvitsemme nyt ja ensi vuonna.

FT Paula Havaste on tieto- ja kaunokirjailija

Kuva: Marek Sabogal / Gummerus

Peruskoululaiset tarvitsevat kirjoja

23.04.2019

Helena Ruuska

Suomi on koulutuksen mallimaa, sillä kansainvälisessä Pisa-tutkimuksessa suomalaiskoululaiset ovat olleet jo vuosikymmeniä maailman parhaita lukijoita. Siitä huolimatta huolipuhetta riittää. Nuoret eivät enää jaksa lukea pitkiä tekstejä, kokonaisista kirjoista puhumattakaan.

Pojat eivät lue, mutta eivät taida lukea enää tytötkään. Tätä syöksykierrettä hillitään lukutaitokampanjoilla. Ne sisältävät paljon puhetta lukemisesta mutta vähän tekoja.

Kokemukseni (ja tutkimustenkin) mukaan ala-asteikäiset lukevat vielä kirjoja. Viimeistään alakoulun ja yläkoulun välisenä kesänä lukuhalut kuitenkin katoavat. Sosiaalinen elämä vie mennessään ja internetin tarinataivas korvaa kirjat.

Yläkoululaisen harrastusluetteloon lukeminen ei enää mahdu. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle kirjoitettu ensimmäinen teksti paljastaa, että viimeisestä luetusta kirjasta taitaa olla jo jokunen tovi. Ajattelu ja kieli ovat solmussa, sanoja asioiden ilmaisemiseen ei ole. Kirjoittaminen on vaikeaa, ja lukeminen on työlästä.

Ala-asteen opetussuunnitelmissa on puhuttu vuosikymmeniä lukuharrastuksen virittämisestä ja vaalimisesta. Luokanopettaja on vinkannut kirjoja ja yrittänyt löytää jokaiselle mieluista luettavaa.

Hyvästä työstä huolimatta muut asiat nuorten elämässä ovat kiilanneet lukemisen ohi. Kirja on hidas ja vanhanaikainen. Digikirjasta ei ole kirjan maineen palauttajaksi.

Yläkoulun herkkähipiäinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ei uskalla vaatia ja pakottaa lukemaan kirjoja, ettei vain tapa lukuhaluja. Kuollutta ei kuitenkaan voi tappaa. Kannattaisi miettiä muita keinoja.

Onko lukuharrastuksen virittäminen ja vaaliminen enää hyvä kirjallisuuden opetuksen lähtökohta? Matematiikan tunneilla lasketaan. Opettaja ei kysele, kiinnostavatko nämä laskut.

Yläkoulussa kirjallisuutta opettava kuulee saman tarinan vuodesta toiseen: ”Luulin, että tää kirja on tylsä, mutta se olikin parempi kuin luulin.” Mitä tästä tositarinasta voi oppia?

Opettajan pitää jaksaa vaatia ja pakottaa lukemaan tieto- ja kaunokirjallisuutta.

Mutta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaparalla on muitakin ongelmia kuin lukuhaluttomat teinit. Nimittäin koulujen kirjahyllyt ammottavat tyhjinä ja oikeudet hankkia digikirjoja puuttuvat. Kaikki maksaa. Kunnankirjastoon on koululta pitkä matka, eikä sielläkään odota runsaudensarvi.

Miten taataan koulutuksen mallimaan kansalaisten lukutaito tulevaisuudessa? Ehdotus on yksinkertainen: hankitaan verovaroin tieto- ja kaunokirjallisuutta peruskoulun yläasteelle ja velvoitetaan normatiivisen opetussuunnitelman avulla opettajat luettamaan oppilailla kokonaisteoksia.

Kaikki eduskuntavaaliehdokkaat puhuvat koulutuksen puolesta. Lukutaito on oppimisen kivijalka. Siksi peruskoululaiset tarvitsevat kirjoja, mutta kirjat maksavat. Vallanpitäjät – kansanedustajat – voivat puheen sijasta tehdä tekoja lukutaidon hyväksi.

Seuraavassa sitaatissa Lassi Sinkkosen Solveigin laulu -romaanin paikalla voisi lukea mikä tahansa teos:

"Solveigin laulu oli hyvin erilainen romaani, kuin mitä ajattelin sen ennen lukemista olevan. Se näytti ulkoapäin hyvin vanhanaikaiselta kirjalta sekä sellaiselta, johon en itse ikinä ensimmäiseksi tarttuisi ja alkaisi lukemaan. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen siihen, että sain sen lukea."


Kuva: Pentti Nisonen / WSOY

Helena Ruuska on FT, tietokirjailija sekä äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori

Oppikirjailija – tulevaisuuden ammatti?

9.04.2019

Timo Tossavainen

Educa-messuilla tammikuussa 2019 julkaistiin yhdistyksemme kustantama Sähköistyvä koulu -kokoomateos, jossa parikymmentä oppimisen tutkijaa ja oppikirjojen ammattilaista pohti oppimisen ja oppikirjojen lähitulevaisuutta. Kirjan tavoitteena on tarjota asiantuntijatietoa keskusteluun oppimisen ja opettamisen muutoksesta, jota koulun ja koko yhteiskunnan teknologistumiseen väistämättä liittyy.

Vaikka kirjoittajienkin kesken vallitsee jonkin verran vaihtelevia näkemyksiä teknologistumisen siunauksellisuudesta, kirjasta välittynee vahvasti viesti siitä, että laadukkaita oppimateriaaleja tarvitaan oppimisen tueksi jatkossakin riippumatta siitä, ovatko ne painettuja vai sähköisiä.

Mutta millaisia viestejä oppimisen ja oppikirjojen kustantamisen arkitodellisuus lähettää oppikirjailijan urasta haaveileville? Vastikään Sanoma Pro ilmoitti aikeistansa alentaa osaa peruskoulun ja lukion oppimateriaalien tekijänoikeusprosenteista. Ratkaisu tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta, koska kaikkien osapuolien tiedossa on, että oppimateriaalien sähköistyminen on lisännyt ja laajentanut oppikirjailijan työmäärää.

Kovin paljon parempia uutisia ei kuulu kouluistakaan. Ylioppilaskirjoitusten sähköistyminen pakottaa kunnat satsaamaan valtavia summia infrastruktuuriin, ja tämä lisää paineita säästää oppimateriaalihankinnoista. Jos toisen asteen koulutuksesta tehdään kaikille maksutonta, voi oppimateriaaleihin varattu määräraha oppilasta kohden pienentyä entisestään. Jo toteutuneet koulutusleikkaukset ovat vähentäneet kontaktiopetuksen määrää mm. ammatillisesta koulutuksesta niin paljon, että riski, että oppimateriaalien laadusta säästetään, on todellinen.

Pelottavinta on, jos myös opettajien arvostus laadukkaita oppimateriaaleja kohtaan murenee. Omat lapseni käyvät koulua Ruotsissa. Ummikkona maahan muuttanut kuudesluokkalaisemme olisi halunnut tuoda repaleisen, jo monta kertaa oppilaalta toiselle kiertäneen koulukirjansa kotiin, jotta olisimme voineet yhdessä opiskella kieltä ja sisältöä. Yllätykseksemme hänen opettajansa kielsi viemästä kirjoja kotiin. Hänen perustelunsa oli, että riittää, että asiaa käydään koulussa läpi, ja sitä paitsi kirjahan voi unohtua jonnekin. Hän valisti maahanmuuttajia ystävällisesti myös oppimisen arviointikriteereistä, joiden mukaan on tärkeämpää, että oppii keskustelemaan aiheesta toisia kannustaen kuin se, että muistaa asiasisällön yksityiskohtia.

Tällaiseen on suomalaisena opettajana enää vaikeaa löytää asiallista vasta-argumenttia, suhtautumistapa tuntuu – luvalla sanoen – täysin päättömältä. Tämä ei tietenkään ole koko totuus ruotsalaisista kouluista. Olen tavannut myös sellaisia ruotsalaisopettajia, jotka haluavat ja käyttävät nimenomaan suomalaisia oppimateriaaleja. Näiden laadusta ei kannata tinkiä eikä osaavia oppikirjailijoita karkottaa alalta tekijänpalkkioita leikkaamalla.

Timo Tossavainen on matematiikan oppimisen ja opettamisen professori Luulajan teknillisessä yliopistossa ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen.