Faktahommissa-blogin kirjoitukset



Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä ja nykytilasta. Blogitekstit ilmestyvät parittomien viikkojen tiistaina.

Seuraavan tekstin kirjoittaa kirjailija Marjo Heiskanen.

#faktahommissa

Faktahommissa

Yhdessä lukemaan!

18.06.2019

Päivi Kosonen

Savvy Psychlogist houkuttelee klikkaamaan: ”Näin lukeminen muokkaa aivojasi”. Yle syöttää tutkimustietoa: ”Kirjoja lukenut teini osaa jopa 70 000 sanaa”. Lukukeskuksen 10 faktaa lukemisesta muistuttaa puolestaan, että ”Lukeminen ehkäisee syrjäytymistä”.

Erilaisia lukemisen merkitystä hehkuttavia viestejä ohjautuu päivittäin sosiaalisen median virtaani ja viestipalveluihini. On katsottava todella tarkkaan, mistä viesti on peräisin ja mihin tieto perustuu.

Vaikka yleistietona voidaan väittää, että lukemisella on myönteisiä vaikutuksia, monet asiat pohdituttavat eri alojen tutkijoita edelleen. Mitä lukemisen vuorovaikutuksessa tapahtuu? Millainen lukeminen kannattaa? Yksin vai yhdessä? Hiljaa vai ääneen? Kaunoa vai tietoa? Onko alustalla väliä?

Lukemisen perustutkimus koskee lukemiseen liittyvää kuvittelemista, sitä mitä mielessämme tapahtuu lukiessamme. Humanistitutkijoiden lisäksi lukemisen mysteeri houkuttaa psyko-, neuro- ja lääketieteen tutkijoita, samoin kuin jatkuvasti kasvavan monitieteisen lääke- ja hoitotieteen tutkijoita. Joidenkin tutkimusten mukaan mieltämme aktivoivat erityisesti kertomukset. Toisten mukaan taas nimenomaan kaunokirjallisuus lisää mielen taitoja ja empatiakykyjä.

Tosiasia on ainakin se, että lukemistieto muodostaa merkittävän ja kilpaillun tutkimuskentän nykymaailmassa. Yksilöllistä lukemiskokemusta on nimittäin erittäin vaikea tutkia ja mitata. Lupaavaa tutkimusnäyttöä on kuitenkin saatu yhdessä lukemisen vaikutuksista. Malleja ja menetelmiä riittää, mutta perusasetelma on yksinkertainen. Luetaan ja keskustellaan yhdessä.

Olen itsekin osallistunut erilaisiin lukupiireihin. Viime vuosina olen alkanut viedä elämäkertoja ja narratiivista tietokirjallisuutta kaunokirjallisuuden rinnalle ohjaamiini lukupiireihin. Kokemukset ovat lupaavia. Toisten kanssa keskustellessa oma kokemus rikastuu, elämä tuntuu mielekkäämmältä ja tulevaisuus piirun verran toiveikkaammalta.


Päivi Kosonen on kirjallisuustieteen dosentti ja kirjallisuusterapeutti, joka on mukana kertomusten hyvinvointivaikutuksia tarkastelevassa Suomen Akatemian tutkimushankkeessa. Kosonen on myös Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen.

Tietokirja eheyttää lukion

4.06.2019

Tuula Uusi-Hallila

Peräti 42 osumaa! Tietokoneeni on juuri laskenut, kuinka monta kertaa tietokirja-alkuinen sana esiintyy 350-sivuisessa asiakirjassa. Kyseessä on luonnos lukion uuden opetussuunnitelman perusteiksi.

Kerrotaan, että ennen peruskoulua monikaan ei ollut kiinnostunut opetussuunnitelmasta. Kirja pölyttyi opettajainhuoneen hyllyssä, joten sen väliin oli turvallista panna talteen tärkeä paperi.

Nykykoulussa opetussuunnitelma on kovassa käytössä. Se määrittää opetuksen tavoitteet ja sisällöt ja osaltaan varmistaa opetuksen yhdenmukaisuuden erilaisissa kouluissa maan eri osissa. Lukion uusi opetussuunnitelma julkaistaan ensi marraskuussa, ja koulut alkavat noudattaa sitä elokuussa 2021.

Nyt käytössä oleva vuoden 2015 LOPS on ensimmäinen, jossa mainitaan tietokirja-sana. Tosin se esiintyy vain äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yhteydessä. Kirjallisuus on siis muutakin kuin kaunokirjallisuutta. Moni nuori tarttuu hanakasti tietokirjaan, joka käsittelee omaa harrastusta, haaveissa olevaa opintoalaa tai vaikkapa idolin elämää. Kun on lukenut kokonaisen kirjan, haluaa lukea ehkä toisenkin, ja näin lukemiseen voi syttyä aivan uudenlainen innostus.

Ajattelin toiveikkaasti, että ehkä uusi opetussuunnitelma velvoittaa käyttämään tietokirjoja monessa oppiaineessa. Mutta ei sittenkään: kaikki 42 mainintaa ovat edelleen äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaineen yhteydessä. Oppimääriä on toki paljon: suomen kieli, saamen kieli, romanikieli, viittomakieli ja suomi toisena kielenä. Lisäksi facklitteratur mainitaan ruotsinkielisten äidinkielen opetussuunnitelmassa.

Miksi tietokirjoista ei puhuta historian, uskonnon, biologian tai psykologian opetussuunnitelmissa?

Tietokirja-sanaa ei käytetä, mutta asia on kyllä kudottu monen oppiaineen tavoitteisiin. Esimerkiksi historian opetuksen yhtenä tavoitteena on etsiä, tulkita ja arvioida lähdekriittisesti erilaisia kirjallisia lähteitä. Miten tavoitteeseen voisi päästä tutustumatta tietokirjoihin?

Uusi opetussuunnitelma kannustaa myös oppiaineiden yhteistyöhön. Biologian tavoitteissa todetaan, että opetukseen sisältyviä ilmiöitä tarkastellaan erityisesti maantieteessä, kemiassa, fysiikassa, psykologiassa ja terveystiedossa kullekin oppiaineelle ominaisella tavalla. Monen ilmiön käsittelyssä tietokirjat eheyttävät oppimista.

Asiastaan innostuneet opettajat ovat aina osanneet kertoa, mitä kiinnostavaa ovat lukeneet. Kun lukiolainen tuli äskettäin kysymään, olisiko koulussa Tunne aivosi -nimistä kirjaa, ja toinen kaipasi Populismin aikaa, arvasin, että terveystiedon opettaja ja yhteiskuntaopin opettaja olivat tehneet työtään kirjavinkkareina.

Tuula Uusi-Hallila on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen varapuheenjohtaja.

Kuva: SKS, Jouni Harala

Tehtävä Euroopassa

21.05.2019

Markku Heikkilä

Eurooppa-päivänä katselin Rovaniemellä, kun muuan eurovaaliehdokas täytti lappua. Siinä piti jatkaa itse lausetta ”Äänestän, koska….”. Hänen perustelunsa äänestämiseen oli, että nämä ovat tärkeimmät vaalit koskaan.

Samalla hän piti puhetilaisuutta. Sillä oli viisi kuulijaa. Pienistä puroista kerätään tämä demokratian virta.

Ehdokkaita Suomen vaaleissa on kaikkiaan 269. Vaalien jälkeen käsillä on 13 suomalaista europarlamentaarikkoa. He liittyvät Brysselissä ja Strasbourgissa joukkoon, jonka koostumus on isoimpien puolueryhmien osalta ollut vuosikymmenet varsin pysyvä. Ei ehkä ole näiden vaalien jälkeen. Eurooppa on murroksessa, joka on näkynyt monissa kansallisissa vaaleissa, ja arvatenkin näkyy myös eurooppalaisissa vaaleissa.

Jos meno Euroopan päätöksenteossa muuttuu, se muuttuu silloin myös Suomessa.

On ilmeistä, että äänestysprosentti voi jäädä näissä vaaleissa kovin alhaiseksi. Ei kiinnosta, ei tiedä, tuntuu vieraalta, ei välitä.

Olen käynyt muutaman kerran Euroopan parlamentissa, sen auloissa, kahviloissa ja työhuoneissa. Olen tavannut monia entisiä, nykyisiä ja tulevia meppejä. Entisenä politiikan toimittajana se on ollut helppoa.

Helppoa sen sijaan ei ollut toimittajana tehdä tuota tutuksi. EU-jäsenyyden alkuvuosina moni sitä yritti. Yrittäjien määrä on vähitellen harventunut kovin pieneksi. On pulaa ajasta, rahasta ja kiinnostuksesta.

Siinäkö siis markkinarako ajankohtaiselle tietokirjallisuudelle, joka elävästi ja kiinnostavasti analysoi eurooppalaisen päätöksenteon pyörteitä?

On helppoa löytää suomalaisia ja suomennettuja tietokirjoja, joiden kannessa tuijottaa tuiman näköisenä joko Vladimir Putin tai Donald Trump. Heidän polkunsa valtaan ja tapansa käyttää valtaa on kerrottu monesta kulmasta, ja lisää sitä lajia on varmasti tulossa. Kumpikaan näistä herroista ei edusta sellaista valtakeskusta, jossa tehtävä lainsäädäntö vaikuttaa suoraan Suomen sisäisiin asioihin. Mutta heidän kasvonsa myyvät, sillä niihin liittyy tunteita.

Euroopan unionikin voi herättää tunteita, mutta sillä ei ole kasvoja. Sillä on rinnakkaisia instituutioita ja iso liuta eriasteisia vallankäyttäjiä. Sen toiminnasta on työlästä löytää suurelle yleisölle tarkoitettua ajankohtaista tietokirjallisuutta, jossa tulkintoja olisi tehty suomalaisin silmin.

En tiedä, kuinka näissä vaaleissa käy. Mutta tiedän, että tuloksella on merkitystä ja toivon voivani myöhemmin lukea hyvästä suomalaisesta tietokirjasta, miksi eurooppalaisissa vaaleissa kävi niin kuin kävi ja mitä siitä seurasi. Oman ajan selittäminen kun on yksi tietokirjallisuuden isoista tehtävistä.

Markku Heikkilä on Lapin yliopiston Arktisen keskuksen viestintäpäällikkö ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen.

Ve-si-me-lo-ni ja muita tietokirjallisuuden outouksia

6.05.2019

Paula Havaste

Lapsena luin innokkaasti Richard Scarryn yhdysvaltalaisia kuvakirjoja, etenkin sitä jossa kerrottiin Possulan perheen kauppamatkasta. Se oli 60-luvun alun rovaniemeläislapselle ihmeitä täynnä. Mikä oli se rautalankainen kärry, johon possuvauva pantiin istumaan? Mikä oli kassatädin vieressä oleva pitkä hihna, johon tavarat lastattiin? Ja mikä ihme oli ve-si-me-lo-ni?

En tunnistanut paikkaa kaupaksi, sillä meidän kaupassamme oli täti tiskin takana. Häneltä pyydettiin ostokset, jotka pinottiin pöydälle väliimme. Eksoottisin hedelmä oli banaani, eikä sitä saanut joka päivä.

Outouksiin törmäsi myös eläinaiheisissa lasten käännöstietokirjoissa, jotka esittelivät aivan väärän näköisiä kanoja ja lehmiä – ja kalkkunan, mikä se sitten olikaan.

Samankaltaista outoutta löydän nykyään aikuisten käännöstietokirjallisuudesta. Monessa niistä pidetään itsestäänselvyytenä perusasioita, jotka ovat meille vieraita. Akateemisen koulutuksen kuuluminen vain varakkaille esitellään itsestään selvänä, samoin kaiken inhimillisen toiminnan perustuminen taloudellisen voiton tavoitteluun. Aivan oma lukunsa ovat kirjat, joissa tyynesti väitetään evoluution olevan pelkkä teoria muiden joukossa.

Suomalaislukija ei tällaista nielaise, ja siksi mikä tahansa käännöstietokirja ei kelpaa, ei vaikka se olisi omassa maassaan jymymenestys. Me tarvitsemme kirjoja, jotka vastaavat kriittisen suomalaislukijan vaatimuksiin. Tarvitaan omaa kulttuuriamme vasten arvioituja ilmiöitä, pohdittua ja punnittua tietoa yksien kansien sisään koottuna. Tarvitaan suomalaista tietokirjallisuutta.

Koska paljon kaikenlaista on tarjolla, lukijan on syytä olla valpas ja kriittinen. Se on haastavaa, sillä olemme tottuneet siihen, että suomalainen tietokirjallisuutemme on testattua ja hiottua. Ennen kuin kirja on käsissäni, sen ovat kirjoittaneet asiantuntijat ja kommentoineet toiset asiantuntijat. Kustantamoilla on vastuunsa, ja siksi olemme tottuneet arvostamaan painettua kirjaa.

Nyt tilanne on muuttunut. Painettua "tieto"kirjallisuutta voi tilata ympäri maailman ja löytää asialliselta näyttäviä teoksia mitä oudoimmista aiheista. Miltä kuulostaisi Kuinka vaimon kuuluu pitää kotinsa viehättävänä -opas? Kreationismin oppikirja koululaisille? Tietokirja, joka vakuuttaa: Ilmastonmuutos on pelkkää hysteriaa? Englanninkieltä taitavalle outouksia on joka lähtöön.

Suomalaisen tietokirjallisuuden määrä on häkellyttävä. Kirjoja kirjoittavia asiantuntijoita on Suomen tietokirjailijat ry:n jäseninäkin yli 3 200. He kirjoittavat vapaillaan, iltaisin ja öisin. Siksi moni asiantuntija julkaisee eläessään vain kirjan tai kaksi, vaikka potentiaalia olisi paljon enemmän.

Kirjan kirjoittamisen ei pitäisi olla pelkkä kallis harrastus, vaan siihen tarvitaan tukea. Vasta apurahojen takaama vapautuminen muusta työstä edes puoleksi vuodeksi kerrallaan antaa tietokirjailijoille paljon kaivatun työrauhan. Ja se taas takaa, että parhaat asiantuntijat voivat keskittyä kirjoittamaan juuri ne teokset, joita me suomalaiset lukijat tarvitsemme nyt ja ensi vuonna.

FT Paula Havaste on tieto- ja kaunokirjailija

Kuva: Marek Sabogal / Gummerus

Peruskoululaiset tarvitsevat kirjoja

23.04.2019

Helena Ruuska

Suomi on koulutuksen mallimaa, sillä kansainvälisessä Pisa-tutkimuksessa suomalaiskoululaiset ovat olleet jo vuosikymmeniä maailman parhaita lukijoita. Siitä huolimatta huolipuhetta riittää. Nuoret eivät enää jaksa lukea pitkiä tekstejä, kokonaisista kirjoista puhumattakaan.

Pojat eivät lue, mutta eivät taida lukea enää tytötkään. Tätä syöksykierrettä hillitään lukutaitokampanjoilla. Ne sisältävät paljon puhetta lukemisesta mutta vähän tekoja.

Kokemukseni (ja tutkimustenkin) mukaan ala-asteikäiset lukevat vielä kirjoja. Viimeistään alakoulun ja yläkoulun välisenä kesänä lukuhalut kuitenkin katoavat. Sosiaalinen elämä vie mennessään ja internetin tarinataivas korvaa kirjat.

Yläkoululaisen harrastusluetteloon lukeminen ei enää mahdu. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle kirjoitettu ensimmäinen teksti paljastaa, että viimeisestä luetusta kirjasta taitaa olla jo jokunen tovi. Ajattelu ja kieli ovat solmussa, sanoja asioiden ilmaisemiseen ei ole. Kirjoittaminen on vaikeaa, ja lukeminen on työlästä.

Ala-asteen opetussuunnitelmissa on puhuttu vuosikymmeniä lukuharrastuksen virittämisestä ja vaalimisesta. Luokanopettaja on vinkannut kirjoja ja yrittänyt löytää jokaiselle mieluista luettavaa.

Hyvästä työstä huolimatta muut asiat nuorten elämässä ovat kiilanneet lukemisen ohi. Kirja on hidas ja vanhanaikainen. Digikirjasta ei ole kirjan maineen palauttajaksi.

Yläkoulun herkkähipiäinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ei uskalla vaatia ja pakottaa lukemaan kirjoja, ettei vain tapa lukuhaluja. Kuollutta ei kuitenkaan voi tappaa. Kannattaisi miettiä muita keinoja.

Onko lukuharrastuksen virittäminen ja vaaliminen enää hyvä kirjallisuuden opetuksen lähtökohta? Matematiikan tunneilla lasketaan. Opettaja ei kysele, kiinnostavatko nämä laskut.

Yläkoulussa kirjallisuutta opettava kuulee saman tarinan vuodesta toiseen: ”Luulin, että tää kirja on tylsä, mutta se olikin parempi kuin luulin.” Mitä tästä tositarinasta voi oppia?

Opettajan pitää jaksaa vaatia ja pakottaa lukemaan tieto- ja kaunokirjallisuutta.

Mutta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaparalla on muitakin ongelmia kuin lukuhaluttomat teinit. Nimittäin koulujen kirjahyllyt ammottavat tyhjinä ja oikeudet hankkia digikirjoja puuttuvat. Kaikki maksaa. Kunnankirjastoon on koululta pitkä matka, eikä sielläkään odota runsaudensarvi.

Miten taataan koulutuksen mallimaan kansalaisten lukutaito tulevaisuudessa? Ehdotus on yksinkertainen: hankitaan verovaroin tieto- ja kaunokirjallisuutta peruskoulun yläasteelle ja velvoitetaan normatiivisen opetussuunnitelman avulla opettajat luettamaan oppilailla kokonaisteoksia.

Kaikki eduskuntavaaliehdokkaat puhuvat koulutuksen puolesta. Lukutaito on oppimisen kivijalka. Siksi peruskoululaiset tarvitsevat kirjoja, mutta kirjat maksavat. Vallanpitäjät – kansanedustajat – voivat puheen sijasta tehdä tekoja lukutaidon hyväksi.

Seuraavassa sitaatissa Lassi Sinkkosen Solveigin laulu -romaanin paikalla voisi lukea mikä tahansa teos:

"Solveigin laulu oli hyvin erilainen romaani, kuin mitä ajattelin sen ennen lukemista olevan. Se näytti ulkoapäin hyvin vanhanaikaiselta kirjalta sekä sellaiselta, johon en itse ikinä ensimmäiseksi tarttuisi ja alkaisi lukemaan. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen siihen, että sain sen lukea."


Kuva: Pentti Nisonen / WSOY

Helena Ruuska on FT, tietokirjailija sekä äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori

Oppikirjailija – tulevaisuuden ammatti?

9.04.2019

Timo Tossavainen

Educa-messuilla tammikuussa 2019 julkaistiin yhdistyksemme kustantama Sähköistyvä koulu -kokoomateos, jossa parikymmentä oppimisen tutkijaa ja oppikirjojen ammattilaista pohti oppimisen ja oppikirjojen lähitulevaisuutta. Kirjan tavoitteena on tarjota asiantuntijatietoa keskusteluun oppimisen ja opettamisen muutoksesta, jota koulun ja koko yhteiskunnan teknologistumiseen väistämättä liittyy.

Vaikka kirjoittajienkin kesken vallitsee jonkin verran vaihtelevia näkemyksiä teknologistumisen siunauksellisuudesta, kirjasta välittynee vahvasti viesti siitä, että laadukkaita oppimateriaaleja tarvitaan oppimisen tueksi jatkossakin riippumatta siitä, ovatko ne painettuja vai sähköisiä.

Mutta millaisia viestejä oppimisen ja oppikirjojen kustantamisen arkitodellisuus lähettää oppikirjailijan urasta haaveileville? Vastikään Sanoma Pro ilmoitti aikeistansa alentaa osaa peruskoulun ja lukion oppimateriaalien tekijänoikeusprosenteista. Ratkaisu tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta, koska kaikkien osapuolien tiedossa on, että oppimateriaalien sähköistyminen on lisännyt ja laajentanut oppikirjailijan työmäärää.

Kovin paljon parempia uutisia ei kuulu kouluistakaan. Ylioppilaskirjoitusten sähköistyminen pakottaa kunnat satsaamaan valtavia summia infrastruktuuriin, ja tämä lisää paineita säästää oppimateriaalihankinnoista. Jos toisen asteen koulutuksesta tehdään kaikille maksutonta, voi oppimateriaaleihin varattu määräraha oppilasta kohden pienentyä entisestään. Jo toteutuneet koulutusleikkaukset ovat vähentäneet kontaktiopetuksen määrää mm. ammatillisesta koulutuksesta niin paljon, että riski, että oppimateriaalien laadusta säästetään, on todellinen.

Pelottavinta on, jos myös opettajien arvostus laadukkaita oppimateriaaleja kohtaan murenee. Omat lapseni käyvät koulua Ruotsissa. Ummikkona maahan muuttanut kuudesluokkalaisemme olisi halunnut tuoda repaleisen, jo monta kertaa oppilaalta toiselle kiertäneen koulukirjansa kotiin, jotta olisimme voineet yhdessä opiskella kieltä ja sisältöä. Yllätykseksemme hänen opettajansa kielsi viemästä kirjoja kotiin. Hänen perustelunsa oli, että riittää, että asiaa käydään koulussa läpi, ja sitä paitsi kirjahan voi unohtua jonnekin. Hän valisti maahanmuuttajia ystävällisesti myös oppimisen arviointikriteereistä, joiden mukaan on tärkeämpää, että oppii keskustelemaan aiheesta toisia kannustaen kuin se, että muistaa asiasisällön yksityiskohtia.

Tällaiseen on suomalaisena opettajana enää vaikeaa löytää asiallista vasta-argumenttia, suhtautumistapa tuntuu – luvalla sanoen – täysin päättömältä. Tämä ei tietenkään ole koko totuus ruotsalaisista kouluista. Olen tavannut myös sellaisia ruotsalaisopettajia, jotka haluavat ja käyttävät nimenomaan suomalaisia oppimateriaaleja. Näiden laadusta ei kannata tinkiä eikä osaavia oppikirjailijoita karkottaa alalta tekijänpalkkioita leikkaamalla.

Timo Tossavainen on matematiikan oppimisen ja opettamisen professori Luulajan teknillisessä yliopistossa ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen.

Suomi edellä maailmalle

25.03.2019

Urpu Strellman

On lokakuu 2017. Istun Frankfurtin kirjamessuilla agents’ centressä – valtavassa hallissa, jossa on vieri vieressä satamäärin pöytiä. Jokaisessa niistä käydään kauppaa kirjojen ulkomaanoikeuksista.

Hallissa käy kuhina. Tapaamisia on aamusta iltaan puolen tunnin välein. Kustantajat, agentit ja skoutit kiirehtivät eri suuntiin, huikkailevat tervehdyksiä, vaihtavat poskisuudelmia.

Helsinki Literary Agency on messuilla ensimmäistä kertaa. Agentuuri on aloittanut toimintansa vuoden alussa, ja minä olen sen ainoa työntekijä. Siinä ei ole mitään ihmeellistä: agentuureja syntyy ja kuolee joka vuosi. Suuri osa on pieniä, yhden tai kahden hengen pajoja.

Nyt on kuitenkin meneillään jotain erityistä. Pöydän ympärillä on tavallista enemmän liikettä. Tapaamisten lopulla näen silmäkulmastani, että pöydän vierellä odottaa vuoroaan taas joku, joka ei ole seuraava tapaamiseni.

”Sinulla on se k-a-l-s-a-r-i-k-a-n-n-i”, saan kuulla. ”Voisitko lähettää minulle materiaalit?” ”Tahtoisin tehdä tarjouksen, tämä on täydellinen meidän listallemme.” ”Pidä minut ajan tasalla huutokaupoista, asiakkaani on tästä erittäin kiinnostunut.”

Skoutit, joiden työtä on kertoa asiakkainaan oleville kustantamoille pinnalla olevista kirjoista, ovat lyöneet rumpua Miska Rantasen seuraavana keväänä ilmestyvästä tietokirjasta Kalsarikänni. Suomalainen opas hyvään elämään. Maailmalla on jo parin vuoden ajan kiinnostanut pohjoismainen elämäntapa. Hygge ja lagom ovat olleet kansainvälisiä ilmiöitä, joista on julkaistu kymmenittäin kirjoja.

Kalsarikännin pitch on helppo tehdä, ja se on täydellinen. Se tarjoaa samalla kertaa kontekstin ja särmän. Lisäksi se on hauska. Suomi ei ole ihan samaa joukkoa kuin muut Pohjoismaat, se sanoo. Suomi on erilainen, outo, suoraviivainen, räväkkä. Ja siellä puhutaan outoa kieltä, jota on mahdoton lausua.

The Danes have hygge.
The Swedes have lagom.
The Finns have kalsarikänni – drinking home alone, in your underwear.

Parin minuutin tauoillani tarkistan sähköposteja, lähetän materiaaleja edelleen ja pyöritän kolmea huutokauppaa. Helsingin Sanomat soittaa: olen kehottanut Kustantamo S&S:ää tiedottamaan kotimaassa siitä, että heidän kirjansa on kansainvälisen kustannusmaailman parrasvaloissa.

Uusi agentuuri saa lentävän lähdön: sillä on yksi messujen puhutuimmista kirjoista.

***

Kalsarikänni-tapaus osoittaa monta asiaa. Yksi niistä on se, että suomalaisella tietokirjallisuudella on maailmalla aitoja mahdollisuuksia. Menestys vaatii kuitenkin panostuksia.

Ensimmäinen ylitettävä kynnys on kieli. Näytekäännöksille on olennaista saada nykyistä enemmän rahoitusta. Kaikki tietokirjallisuuden lajit eivät ole näytekäännöstukien piirissä, ja tuet ovat ylipäänsä liian pieniä tarpeeksi laajojen näytteiden käännättämiseen.

Toinen kynnys on oikeuksia myyvien tahojen pieni määrä ja koko. Kun resurssit ovat niukat ja toiminnan kasvattamiseen ei ole tarjolla mainittavaa tukea, monen kirjan potentiaali jää käyttämättä.

Yhteiselle strategialle tietokirjojen ulkomaanviennin kasvattamiseksi olisi tarvetta.


Kuva: Ismo Jokinen

Urpu Strellman on kirjallisuusagentti, joka on työskennellyt pitkään kustannuspäällikkönä ja kustannustoimittajana.

Tietokirjailijan evästys seuraavalle hallitukselle

11.03.2019

Anna Kortelainen

Sipilän hallitus erosi naistenpäivän kunniaksi. Minusta Sipilän olisi pitänyt kaataa lafkansa jo kauan sitten. Soteahan olemme kaikki seuranneet henkeämme pidätellen, koska kukaan ei välty sairastamiselta eikä vanhenemiselta, jos elää saa. Puoluekannasta riippumatta kukin meistä voi poimia omat inhokkinsa viime vuosien kriiseistä. Minua ovat erityisesti hyytäneet toisaalta koulutusleikkaukset, toisaalta lehdistönvapauden kyseenalaistaminen.

Kumpikin alue osuu monen tietokirjailijan omaan ammatilliseen identiteettiin ja kokemuspiiriin. Monet meistä ovat opettajia, monet toimittajia. On meissä paljon niitä ”kaiken maailman dosenttejakin” eli asiantuntijoita, tietäjiä ja taitajia, joita ilman tämä niemimaa ilman öljyä ja timanttikaivoksia joutuisi perikatoon.

Meillä tietokirjailijoilla on yleensä vähintään kaksi ammattia. Miksi? Positiivinen syy on se, että me olemme hyvin koulutettuja, mutta ennen kaikkea luovia ja pystyviä, idearikkaita toteuttajia. Äkkiä siinä on jo pari ammattia hanskassa. Hieman vähemmän positiivinen syy on tietenkin se, ettei kokopäiväisellä ja säännöllisesti julkaisevalla tietokirjoittamisella tahdo tulla taloudellisesti toimeen. Joten äkkiäkös siinä on se toinen työ rinnalla rahoittamassa tietokirjoittamista.

Siksi meillä on aina vähintään kaksi erilaista työkalupakkia, joista napata instrumentteja päivän uutisiin tarttumiseksi. Toisessa pakissa saattaa olla raskaansarjan meisseleitä, toisessa sofistikoituneita ompelutarvikkeita. Kaikki siltä väliltäkin luonnistuu ja valmista tulee.

Seuraavalle hallitukselle toivon samaa ‒ toivon moniammatillista osaamista, terveellistä itsekriittisyyden kykyä, kommunikointitaitoja, malttia kysyä ja kuunnella ja ottaa onkeensa. Kannattaa kysyä lisää meiltä tietokirjailijoilta, meille nuo ovat jokapäiväistä elämää ja elämäntyötä.


Kuva: Marek Sabogal / Gummerus

Anna Kortelainen on helsinkiläinen kirjailija, filosofian tohtori ja taidehistorioitsija ‒ kutomo, kahvinkeittämö ja nyrkkipaja.

Miksi diktaattorit vihaavat tietokirjoja?

26.02.2019

Karo Hämäläinen

Tietokirjat ovat ikäviä, haitallisia ja tekevät asiat hankalammiksi. Ilman tietokirjoja olisi paljon helpompaa ja miellyttävämpää.

Nimittäin diktaattoreilla, sijoitushuijareilla, taikavarpukauppiailla ja muilla helppoheikeillä. Harhaanjohtajat sumuttavat ihmisiä helpoilla vastauksilla, jotka tiivistyvät mieleen tarttuvaan iskulauseeseen. He kertovat tunteisiin vetoavia tarinoita ja valjastavat ne propagandansa välineiksi. Omaa asiaansa ajaessaan he nostavat näyttävästi esiin kantaansa tukevia todisteita ja ummistavat silmänsä vastakkaisilta tutkimustuloksilta, argumenteilta ja näkemyksiltä. He saavat valheen näyttämään todelta ja mahdollisen ainoalta mahdolliselta.

Tietokirja on penisilliiniä tietämättömyyden bakteereja vastaan. Jos tietää, ei tule niin helposti huijatuksi, ei altistu liioitellulle myyntipuheelle, ei niele propagandaa. Tietävä osaa kyseenalaistaa ja haluaa kysyä lisää. Lukeva ihminen ymmärtää, ettei maailma ole mustavalkoinen.

Tietokirjassa on 50 harmaan sävyä. Tietokirjan kallein vaihe on sen kirjoittaminen. Suomen tietokirjailijat esittää, että tietokirjallisuuden kirjastoapurahojen määrä nostettaisiin 2,5 miljoonaan euroon vuodessa. Se vastaa 120 tietokirjailijan työvuotta. Silti se on vain yksi kuudeskymmenesosa yhden hävittäjän hankintahinnasta.

Elinvoimainen ja monipuolinen tietokirjallisuus on demokratian puolustusvoima. Sivistyneessä ja literaatissa yhteiskunnassa diktaattoreilla ei ole mahdollisuuksia.

Hetkinen. Jos nyökyttelit kiltisti, lopeta!

1930-luvun Saksa oli yksi maailman edistyneimmistä yhteiskunnista, jonka koululaitosta pidettiin maailman parhaana. Saksalaiset keksinnöt muuttivat maailmaa. Köyhistä oloista tuleville mahdollistettiin yliopisto-opinnot. Kuitenkin Adolf Hitler kykeni muutamassa vuodessa muuttamaan maan natsivaltaiseksi ja viemään sen sotaan. Kuinka mahdoton on mahdollista?

Kysymyksen esittää Jim Powell Forbesissa julkaistussa kolumnissaan How Dictators Come To Power In A Democracy – ja esittää pitkästi ja perustellusti useita selityksiä. Tuskin tarvitsee mainita, että Powell on paitsi historioitsija myös tietokirjailija.

Tietokirja ei tiivisty motivaatiosloganiksi eikä sorru yksiulotteiseksi hurmokseksi. Tietokirja kysyy, yrittää vastata ja saa lukijan etsimään lisää tietoa. Tietokirja tietää, ettei tiedä kaikkea. Se on arvokas tieto.


Kuva: Jussi Ratilainen / Otava

Karo Hämäläinen on monipuolinen kirjoittamisen ammattilainen ja kirjallisuuslehti Parnasson vastaava tuottaja.

Monta syytä kirjoittaa tietokirjoja – silloinkin, kun ostajia on vähän

12.02.2019

Pirjo Hiidenmaa

Kannattaako kirjoittaa tietokirja, jolle voi odottaa enimmillään viitisensataa lukijaa? Mikäs se sellainen kirja on, jonka myynti hyytyy jo lähtötelineissä?
Kaikki kirjat eivät suinkaan paistattele suuressa julkisuudessa, eikä niiden myyntiä voi jouduttaa pontevilla markkinointikampanjoilla.

Suomen kokoisessa maassa on ammattiryhmiä, jotka tarvitsevat kipeästi oman alansa uusinta tietoa, mutta näitä ammattilaisia ei ole tuhatmäärin. Tietotarpeisiin on kuitenkin tärkeää vastata, joten jonkun on koottava uutta ja käyttökelpoista tutkimustietoa asiantuntijoille työn ja ammattitaidon tueksi. Jos kirjoja tehtäisiin vain sen mukaan, millä aloilla on lukijoita paljon, kulttuuri ja sivistys kapenisivat huomattavasti.

Kirjan myyntiluvut eivät vaikuta tekijöiden työmäärään. Saksan kielen oppikirjojen tekeminen on ihan yhtä työlästä kuin englannin kielenkin, ja niitä tarvitaan kaikille luokka-asteille, vaikka saksaa luetaan vain joissakin kouluissa ja englantia kaikissa kouluissa.

Vaikka kirjoja kirjoitetaan lukijoille, kirjat ovat myös ammattitaidon ja asiantuntijuuden kehittämisen välineitä tekijöilleen. Akateemisessa maailmassa julkaiseminen on välttämätöntä, jos haluaa osoittaa pätevyyttään ja saada paikkansa omalla alallaan. Myös tietokirjailija voi osoittaa omaa osaamistaan ja ajatteluaan kirjoittamalla kirjan omalta alaltaan. Paras kuulemani perustelu kirjan kirjoittamiselle on tässä: ”Minun on kirjoitettava – kuinka muuten tietäisin, mitä ajattelen!”

Erityisesti terapeutit, konsultit ja muissa asiantuntijatehtävissä olevat voivat palvella asiakaskuntaansa avaamalla omaa osaamistaan kirjoissa. Näin asiakkaan ei tarvitse ostaa palvelua mainosten ja kuulopuheiden perusteella.

Monen tietokirjan kuvataan syntyneen tarpeesta koota hajallaan olevaa tietoa yhteen. Kun tietoisuuteen nousee uusia aihepiirejä, on tarpeen suodattaa ja kerätä hajanaista tietoa ja rakentaa siitä kokonaiskuva. Tämä tarve voi koskea arkisia asioita, kuten ravitsemusta ja hometaloja mutta myös laajempia maailmankuvan kokonaisuuksia, jolloin puhutaan synteesikirjoista, älykkökirjoista (”brainy books”). Usein käy myös toisin päin: kirja tekee uuden aiheen näkyväksi, antaa välineet käsitellä ilmiötä ja saattaa käynnistää laajan keskustelun tai yhteiskunnallisen liikehdinnän. Esimerkkejä viime vuosilta on löydettävissä.

Joskus joku kritisoi uusien oppikirjojen kirjoittamista. Mitä suomen kieliopissa on tapahtunut sellaista, joka vaatii uuden kirjan? Tai matematiikassa? Entä historiassa? Monelle oppikirjailijalle kirjan kirjoittaminen on samalla tutkimusmatka uudenlaiseen pedagogiseen ajatteluun ja oman työn kehittämiseen. Tuskin löytyy yhtäkään oppikirjailijaa, joka tieten tahtoen kirjoittaisi valmiiksi tuttua ja vanhanaikaista kirjaa. Päinvastoin, oppikirjailijoita tuntuu kannattelevan eteenpäin mahdollisuus uudistaa ja parantaa opetusta.

Kirja tekee tiedon ja ymmärryksen näkyväksi. Näin siitä voidaan keskustella ja tarvittaessa myös kritisoida. Tämän ansiosta maailma menee eteenpäin.

Tässä olen nostanut esiin kirjoja, joita tarvitaan tiedon välittämiseen, ammatillisiin, pedagogisiin tai muihin asiantuntijatehtäviin. Näiden lisäksi tarvitaan toki runsain mitoin valovoimaista tietokirjallisuutta elämysten ja lukukokemusten esittämiseen. Hyvässä tapauksessa kaikki nämä puolet yhdistyvät.

Pirjo Hiidenmaa on tietokirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.