Faktahommissa-blogin kirjoitukset



Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä ja nykytilasta. Blogitekstit ilmestyvät parittomien viikkojen tiistaina.

Seuraavan tekstin kirjoittaa kirjailija Karo Hämäläinen.

#faktahommissa

Faktahommissa

Monta syytä kirjoittaa tietokirjoja – silloinkin, kun ostajia on vähän

12.02.2019

Pirjo Hiidenmaa

Kannattaako kirjoittaa tietokirja, jolle voi odottaa enimmillään viitisensataa lukijaa? Mikäs se sellainen kirja on, jonka myynti hyytyy jo lähtötelineissä?
Kaikki kirjat eivät suinkaan paistattele suuressa julkisuudessa, eikä niiden myyntiä voi jouduttaa pontevilla markkinointikampanjoilla.

Suomen kokoisessa maassa on ammattiryhmiä, jotka tarvitsevat kipeästi oman alansa uusinta tietoa, mutta näitä ammattilaisia ei ole tuhatmäärin. Tietotarpeisiin on kuitenkin tärkeää vastata, joten jonkun on koottava uutta ja käyttökelpoista tutkimustietoa asiantuntijoille työn ja ammattitaidon tueksi. Jos kirjoja tehtäisiin vain sen mukaan, millä aloilla on lukijoita paljon, kulttuuri ja sivistys kapenisivat huomattavasti.

Kirjan myyntiluvut eivät vaikuta tekijöiden työmäärään. Saksan kielen oppikirjojen tekeminen on ihan yhtä työlästä kuin englannin kielenkin, ja niitä tarvitaan kaikille luokka-asteille, vaikka saksaa luetaan vain joissakin kouluissa ja englantia kaikissa kouluissa.

Vaikka kirjoja kirjoitetaan lukijoille, kirjat ovat myös ammattitaidon ja asiantuntijuuden kehittämisen välineitä tekijöilleen. Akateemisessa maailmassa julkaiseminen on välttämätöntä, jos haluaa osoittaa pätevyyttään ja saada paikkansa omalla alallaan. Myös tietokirjailija voi osoittaa omaa osaamistaan ja ajatteluaan kirjoittamalla kirjan omalta alaltaan. Paras kuulemani perustelu kirjan kirjoittamiselle on tässä: ”Minun on kirjoitettava – kuinka muuten tietäisin, mitä ajattelen!”

Erityisesti terapeutit, konsultit ja muissa asiantuntijatehtävissä olevat voivat palvella asiakaskuntaansa avaamalla omaa osaamistaan kirjoissa. Näin asiakkaan ei tarvitse ostaa palvelua mainosten ja kuulopuheiden perusteella.

Monen tietokirjan kuvataan syntyneen tarpeesta koota hajallaan olevaa tietoa yhteen. Kun tietoisuuteen nousee uusia aihepiirejä, on tarpeen suodattaa ja kerätä hajanaista tietoa ja rakentaa siitä kokonaiskuva. Tämä tarve voi koskea arkisia asioita, kuten ravitsemusta ja hometaloja mutta myös laajempia maailmankuvan kokonaisuuksia, jolloin puhutaan synteesikirjoista, älykkökirjoista (”brainy books”). Usein käy myös toisin päin: kirja tekee uuden aiheen näkyväksi, antaa välineet käsitellä ilmiötä ja saattaa käynnistää laajan keskustelun tai yhteiskunnallisen liikehdinnän. Esimerkkejä viime vuosilta on löydettävissä.

Joskus joku kritisoi uusien oppikirjojen kirjoittamista. Mitä suomen kieliopissa on tapahtunut sellaista, joka vaatii uuden kirjan? Tai matematiikassa? Entä historiassa? Monelle oppikirjailijalle kirjan kirjoittaminen on samalla tutkimusmatka uudenlaiseen pedagogiseen ajatteluun ja oman työn kehittämiseen. Tuskin löytyy yhtäkään oppikirjailijaa, joka tieten tahtoen kirjoittaisi valmiiksi tuttua ja vanhanaikaista kirjaa. Päinvastoin, oppikirjailijoita tuntuu kannattelevan eteenpäin mahdollisuus uudistaa ja parantaa opetusta.

Kirja tekee tiedon ja ymmärryksen näkyväksi. Näin siitä voidaan keskustella ja tarvittaessa myös kritisoida. Tämän ansiosta maailma menee eteenpäin.

Tässä olen nostanut esiin kirjoja, joita tarvitaan tiedon välittämiseen, ammatillisiin, pedagogisiin tai muihin asiantuntijatehtäviin. Näiden lisäksi tarvitaan toki runsain mitoin valovoimaista tietokirjallisuutta elämysten ja lukukokemusten esittämiseen. Hyvässä tapauksessa kaikki nämä puolet yhdistyvät.

Pirjo Hiidenmaa on tietokirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja kolmen viikon välein

31.01.2019

Jaakko Heinimäki

Ennen nykyisiä töitäni journalismin parissa ehdin työskennellä seitsemäntoista vuotta päätoimisena tietokirjailijana. Se ei silti tarkoittanut sitä, että yhden miehen yritykseni kassavirta olisi muodostunut läheskään pääsääntöisesti tietokirjojen kirjoittamisesta ansaitsemistani tuloista: koulutusta, kolumneja ja komeljanttarin hommia tarvittiin aika paljon kirjantekemisen kylkeen – ja mikäs siinä. Kivoja töitä nekin enimmäkseen ovat.

Kollegan kanssa laskettiin kerran, että mikäli itsenäisenä yrittäjänä työskentelevä tietokirjailija aikoo päästä sairaanhoitajan palkoille ja maksaa eläkkeensä ja muut työnantajalle kuuluvat maksut, hänen pitäisi keskimääräisillä myyntiluvuilla ja tavanomaisilla kustannussopimuksilla julkaista uusi kirja kolmen viikon välein, vuodesta toiseen, läpi vuoden. Paitsi kesällä voisi aina pitää vähän pitemmän tauon.

Onneksi on apurahoja ja – Luojan ja kirjailijoiden tekijäjärjestöjen kiitos – onneksi lainauskorvaus saatiin Suomessa vihdoin ja viimein asianmukaiselle tasolle. Tämä maa ei nimittäin tule toimeen ilman ammattimaisesti kirjoitettua tietokirjallisuutta.

Tekniikka on käytännössä poistanut julkaisukynnyksen, ja kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa. Siinä on hyvätkin puolensa, mutta on siinä sitten se puoli, että liikkeellä olevan informaation tietopitoisuus ei aina ole kovinkaan suuri. Se, että elämme informaatioyhteiskunnassa, ei välttämättä merkitse sitä, että eläisimme tietoyhteiskunnassa. Kaikki informaatio kun ei ole tietoa. Kuunnelkaa paikallisradioiden aamujuontajia, jos ette usko.

Suomi on pieni kieli ja suomenkielisen tietokirjallisuuden markkinat eivät yksin riitä korkeatasoisen ammattimaisen tietokirjallisuuden ylläpitämiseen. Tarvitaan tukiaisia.

Yksi helppo tapa tukea päätoimisia tietokirjailijoita ja muita itsensä työllistäviä kulttuuriammattilaisia olisi muuttaa heidän eläke- ja sosiaalietuusjärjestelmänsä samanlaiseksi kuin maatalousyrittäjillä, joiden eläke- ja sotumaksuista valtio maksaa 70 prosenttia. Hyppy ei olisi suuren suuri, sillä jo nyt apurahansaajien eläkevakuutus hoituu maatalousyrittäjien eläkelaitoksen Melan kautta.

Jaakko Heinimäki on tietokirjailija ja Kirkko ja kaupunki -median päätoimittaja.

Maailmaa muuttava tietokirja vaatii työtä, aikaa ja resursseja

15.01.2019

Tiina Raevaara

Oli aika, jolloin internetin ajateltiin tekevän tietokirjallisuuden turhaksi.

Ajatukseen sisältyi montakin virheolettamaa. Yksi oli se, että tietokirja olisi vain jonkinlainen tiedon luettelo. Toinen oli, että ihmiset tarvitsisivat tietoa nimenomaan yksittäisinä murusina, juuri sellaisina, jotka voisi esittää vaikkapa luettelona.

Tietokirjojen julkaiseminen olisi turhaa, kun ihmiset ikään kuin kokoaisivat omat tietokirjansa nettiä selatessaan.

Nyt tuollainen ajattelu lähinnä naurattaa. Toisaalta siitä on saattanut koitua paljon hyvääkin: ehkä moni kirjailija ja kustantaja on joutunut miettimään aiempaa huolellisemmin, mikä todella on merkityksellistä tietokirjallisuutta.

Ihmiset tarvitsevat huolella rakennettuja, tieteelliseen tietoon perustuvia näkemyksiä maailman ja ihmiskunnan tilasta. Aikoinaan yksi sellainen oli Rachel Carsonin Äänetön kevät. Ilmestyessään vuonna 1962 kirja räväytti maailman silmille sen, millaisen ympäristökatastrofin hyönteismyrkyt olivat aiheuttaneet.

Vuodesta 1962 ihmiskunnan ja planeettamme koettelemukset eivät ole ainakaan yksinkertaistuneet. Luonnon monimuotoisuuden romahtaminen, ilmastonmuutos, globaali eriarvoisuus, muuttoliikkeet ja vaikkapa pandemiat vaativat auetakseen monen eri tieteenalan tuottamaa ymmärrystä.

Merkityksellinen tietokirja ei tarjoa pinnallista tietoutta, vaan jotain paljon syvempää: se analysoi ilmiöiden syitä ja seurauksia, katsoo menneisyyteen ja pyrkii ymmärtämään tulevaa, tarkastelee ihmistä ja ihmisen muuttuvaa roolia suhteessa muuhun olemassa olevaan.

Merkityksellinen tietokirja auttaa lukijaa näkemään pintaa syvemmälle. Poliittista päättäjää se auttaa tekemään parempia, perustellumpia ratkaisuja. Tieteentekijöitä se auttaa näkemään mekanismeja, jotka kaipaisivat lisää tutkimusta.

On selvää, etteivät suuret, tärkeät tietokirjat synny kovin helposti. Jokainen työvaihe on hidas ja vaatii paljon vaivaa.

Tietokirjailijan pitää sukeltaa materiaaliin, kyetä lukemaan eri tieteenalojen tekstejä ja nähdä niissä olennainen. Tämä ei ole edes ilmaista: valitettavasti osa tieteellisestä tiedosta on edelleen paksun maksumuurin takana. Kirjastonkaan kautta kaikki tieto ei löydy ilmaiseksi. Tietokirjailija tarvitsee kunnon resurssit.

Hajanaisen tietomassan yhdistäminen näkemykselliseksi synteesiksi vaatii rauhaa. Ei auta, vaikka kirjoittaja kuinka osaisi nopean kymmensormijärjestelmän: aikaa ei vie tekstin naputtaminen vaan ajattelu. Pitää rakentaa ja purkaa, hajottaa osiin ja kursia taas kasaan.

Tämän kaiken vuoksi on turhauttavaa, että Suomessa myönnetään apurahoja tietokirjallisuudelle vain lyhyiksi pätkiksi. Maailmaa on kovin raskasta muuttaa kolmen kuukauden työllä tai iltaisin päivätyön ohessa.

Kolmen vuoden päätoimisella työllä maailmaa ehkä jo muutettaisiinkin. Taiteilijoille monen vuoden apurahoja osataan jo myöntää: aivan samanlaista tukea tarvitsevat tietokirjailijatkin.

Tarvitsemme laadukasta tietokirjallisuutta aina vain kipeämmin, mutta se ei synny ilman panostusta.


Tiina Raevaara on FT, kirjailija sekä työelämäprofessori Turun yliopistossa.

Kuva: Jussi Helttunen.