Faktahommissa

Matkakirjailijan eristyskevät

7.07.2020

Mia Kankimäki

Täsmälleen silloin, kun Suomeen julistettiin poikkeustila, piti eräänkin matkakirjailijan lähteä loppukevääksi keräämään materiaalia seuraavaa kirjaa varten. Yhtäkkiä kalenteri oli autio. Oli peruttava lentoliput, junaliput ja majapaikat, kumitettava kalenterista maailman toiselle puolelle sovitut tapaamiset sekä loputon lista näyttelyitä, museoita, kirjastokäyntejä, paikkoja, asioita.

Matkakirjailijan koko elämä – tai siis työ – oli kadonnut. Hän jumitti kalliolaisessa yksiössä ja päässä vain sirisi, kun hän ajatteli, miten paljon kirjan aikataulu lykkääntyisi. Henki alkoi kulkea pihisten vasta, kun kalenteriin oli merkitty uudet matkustuspäivät, vaikka sitten teoreettiset.

Matkakirjailijan työnkuvaan kuuluu kolme vaihetta: 1) matkustaminen 2) taustatutkimus ja 3) kirjoittaminen. Näistä primäärisin, nro 1, on eristysaikana ruksittava yli – ellei sitten matkusta virtuaalisesti. Tänä keväänä virtuaalimatkailun mahdollisuudet räjähtivätkin käsiin: Tekisinkö kävelykierroksen Kew Gardensin kirsikkapuistossa? Seuraisinko kabuki-esitystä Kioton Minamiza -teatterissa? Vai tutkisinko vain peruuntuneita matkareittejä Google Mapsin katunäkymässä?

Pandemian pysäyttämä matkakirjailija saattaa hyvillä mielin vajota taustatutkimuksen loputtomiin syövereihin – siis mikäli onnistuu keplottelemaan haltuunsa lähdekirjoja kirjastojen ollessa suljettuina. Netistä hän löytää aiheeseensa liittyviä elokuvia, dokumentteja ja kokonaisia luentosarjoja, joita kerrankin on aikaa katsoa. Itse asiassa omassa sängyssä maatessa saattaa päästä hyvinkin autenttisiin matkakohteen tunnelmiin ilman, että tarvitsee kärsiä työn pahimmista vitsauksista: pakkaamisesta ja ruokamyrkytyksistä.

Syvällä sisimmässään matkakirjailija toki tietää, ettei oikeaa matkustamista korvaa mikään. Valo, ilmasto, etäisyydet, tuoksut, paikallisen kulttuurin vivahteet, kielimuuri, kulttuurishokki – vasta perillä voi todella ymmärtää. Ja miten muka sattuman tuottamia kokemuksia voisi simuloida virtuaalisesti? Miten vuoristoreitillä koettua uupumusta voisi kuvata lähdekirjallisuuden pohjalta, tai absurdeja kohtaamisia paikallisten kanssa? Miten saada haltuunsa junamatkalla kertyneet oivallukset?

Matkakirjailijan takaraivossa kaihertaa pelko: mitä jos tämä poikkeustila ei päätykään ikinä? Mitä jos tämä onkin elinkeinoni loppu? Miten monta ”Matkakirja koronan aikaan” -tyyppistä teosta ihmiset haluavat lukea? (Eivät yhtäkään.)

Ääritilanteessa matkakirjailijalla ei liene muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä fiktiokirjailijaksi.

Mia Kankimäki on kirjailija, jonka teokset Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin ovat eräänlaisia matkakirjoja.

Kuva: Tommi Tuomi / Otava

Miten ennen osattiin?

23.06.2020

Pirjo Hiidenmaa

Kirjakauppojen uutuushyllyillä komeilee hieno kokoelma opaskirjallisuutta: näin nikkaroit, laihdutat, sijoitat ja rikastut, saat onnellisen parisuhteen, pysyt terveenä, parannat unesi laatua, tuunaat vanhasta uutta jne. Oppaita löytyy moniin tarkoituksiin. Erityisen suosittuja ovat terveys, itsetuntemus, ihmissuhteet, puutarhanhoito, kokkaus ja käsityöt.

Näsäviisaasti moni kysyy, miten sellaiset arjen asiat kuin nukkuminen tai syöminen, puhumattakaan läheisten kanssa pärjäämisestä, voivat olla niin mutkikkaita, että niistä tarvitaan kirjoja. Jopa hengittämisestä julkaistaan oppaita. Kyse ei kuitenkaan ole avuttomuudesta, ei uusavuttomuudestakaan. On älykästä hakea lisätietoa ja käsitellä omaa elämäänsä myös kielen avulla, ei vain kokemalla ja toimimalla.

Kun tarkemmin katsoo, mikään arkisen elämämme yksityiskohta ei ole niin pieni ja erillinen, ettei se liittyisi koko elonkehään ja ettei käsitys siitä muuttuisi uuden tutkimustiedon myötä. Tämä vuosituhat on muuttanut radikaalisti käsitystämme ruoasta, suolistosta, mikrobeista sekä tekstiileistä ja muista materiaaleista.

Mutta älkää ihmeessä heittäkö pois vanhentuneita oppaitanne, jos suinkin voitte säilyttää niitä. Muutaman vuosikymmenen kuluttua niitä katsotaan ihan toisin silmin. Sen lisäksi, että oppaat tukevat lukijoidensa elämänhallintaa ja kehitystä, ne ovat erinomainen ajankuvan ilmapuntari. Aihevalinnat ja käsittelytavat kuvaavat aikaa, mutta myös muuttavat ja kyseenalaistavat itsestään selviksi käyneitä asioita. Ei ole ihme, että meidän aikanamme oppaat nostavat esiin älylaitteiden sivutuotteina keskittymiskyvyn elvyttämisen, sinisen valon rasittavuuden ja unihäiriöt. Muutama vuosikymmen sitten tietotekniikkaa ei yhdistetty mihinkään edellä mainituista, vaan oppaissa käsiteltiin tehoa, kapasiteettia ja ohjelmointikieliä.

Elämäntaito-oppaat ovat myös aktiivisen tutkimuksen kohteena. Niistä ovat kiinnostuneet tietokirjallisuuden tutkijoiden ohella monet muutkin, mm. filosofit, sosiologit, etnologit, uskontotieteilijät ja terveyskasvattajat.

Oppaat kertovat myös meistä itsestämme. Esivanhempien aikaisessa keittokirjassa mittoina käytettiin hyppystä ja ”maun mukaan”; paistolämpötilaa ei mainittu ja paistoaika määritettiin ilmauksella ”kunnes on kypsä”. Nykykokki saa ohjeet grammalleen ja minuutilleen.

Oliko ennen paremmin? En sanoisi. Nyt kuka tahansa saa laittaa ruokaa myös harrastuksen vuoksi tai itseään ilmaistakseen, ja silloin saa mahdollisuuden sekin, joka ei osaa paljaalla silmällä arvioida paistikkaan kypsyyttä. 

Pirjo Hiidenmaa on Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani, joka toimi aiemmin tietokirjallisuuden professorina.

Kuva: Linda Tammisto / Helsingin yliopisto

Essee on kirjallisuuden rajarikkuri

9.06.2020

Olli Löytty

Tietokirjailija saattaa tietämättään joskus syyllistyä essehtimiseen. Sellaista voi sattua, kun hän pohtii valintojaan ja poisjättämisiään tai ehdottaa ongelmaan ratkaisua, josta ei ole aivan varma. Essehtivä kirjoittaja myöntää rajoituksensa tiedon tuottajana.

Essee on tietoa välittävä ja erittelevä mutta erityisesti sitä pohtiva tekstilaji, määrittelevät kielentutkijat. Esseissä kuuluu kirjoittajan ääni.

Essee kiinnittyy tiettyyn traditioon, huomauttavat kirjallisuudentutkijat ja mainitsevat sellaisia nimiä kuin Michel de Montaigne ja Francis Bacon. Klassikkojen lisäksi esseellä on tunnustetut nykytähtensä.

Tunnetuista edustajistaan huolimatta essee ei ole selvärajainen laji, sillä keskenään hyvin erilaisia tekstejä voidaan luonnehtia esseistisiksi. Varmimmin esseen tunnistaa esseeksi kirjan alaotsikosta tai kirjakaupan ja kirjaston hyllymerkinnästä.

Erityisen vaikeaksi esseen määrittelemisen tekee se, että se ei kunnioita kirjallisuuden sisäistä pääjakoa kauno- ja tietokirjallisuuteen. Tai hieman toisin ilmaisten: kyseinen jakolinja kulkee esseen sisällä. Tieteellinen essee solahtaa luontevasti tietokirjallisuuden puolelle, kun taas taide-essee luetaan yleensä kaunokirjallisuudeksi.

Esseistille lajin hybridinen luonne avaa monenlaisia mahdollisuuksia paitsi tyylivalinnoissa myös esimerkiksi rahoituksen hankkimisessa. Kunhan vain osaa valita hakemukseensa sanat oikein, esseekirjahankkeelleen voi hakea apurahoja niin tieto- kuin kaunokirjallisuudenkin kiintiöistä.

Lajina esseeseen sisältyy vahvoja esteettisiä odotuksia. Huonosti kirjoitettu essee kuulostaa oksymoronilta.

Toisaalta: Sanonpa esseestä mitä tahansa, joku kiirehtii mainitsemaan esseen tai esseistin, jonka kohdalla väitteeni ei pidä paikkaansa. Ja juuri siinä piilee lajin kiehtovuus tietokirjailijan kannalta. Essee vapauttaa kyseenlaistamaan oman kirjallisen ilmaisunsa rajoja.

Olli Löytty on essehtimiseen taipuvainen tutkija ja tietokirjailija, jolta ilmestyy syksyllä 2020 yhdessä Annina Holmbergin kanssa kirjoitettu Ina ja Tito – kohtauksia Collianderien taiteilijaliitosta)

Olli Löytyn kuva: Uzi Varon / Kirjapaja

Kolme kuumaa vinkkiä videokokouksiin

26.05.2020

Katleena Kortesuo

Koronan aikaan jokainen on päässyt kokeilemaan videopuheluita. Yksi juttelee kustantajan kanssa Zoomissa, toinen sukulaisten kanssa Facetimella ja kolmas kavereiden kanssa Skypessä.

Niinpä kokosin videotapaamisia varten kolme vinkkiä, joiden avulla sessiot sujuvat entistäkin paremmin.

1) Vapauta verkkokapasiteettia

Kun puhut videopuhelua, sulje taustalta kaikki muut ohjelmat, jotka kuluttavat verkkoyhteyttä tai kilkattelevat notifikaatioita. Sammuta meili, pikaviestimet ja turhat verkkoselaimen sivut.

Jos verkko on erityisen huono, sammuta myös video ja etene äänipuhelun voimin.

2) Vähennä tuottamasi datan määrää per aikayksikkö

Videopuhelussa saattaa ääni pätkiä ja kuva hidastella. Niinpä et voi tuottaa samaa datamäärää per aikayksikkö kuin yleensä. Käytännössä siis joudut hidastamaan tahtia hieman. Siihen on kaksi keinoa:

  1. Pidä pieniä taukoja lauseiden välillä. Silloin varsinaisen puheen rytmi on sama kuin ennenkin, mutta tauon ansiosta toinen osapuoli ehtii sulatella kuulemaansa.
  2. Sano oleellisimmat asiat kahteen kertaan mutta eri sanoin. Tsekkaa miten Conan O'Brien alustaa kaikki vitsinsä ohjelmissaan. Hän kertoo aina johdannon kahdesti mutta eri sanoin. Vasta sitten tulee punch line. Toisto ei tunnu rasittavalta, kun sen sanoo kahdella eri tavalla.

Toki jos puherytmisi on luonnostaan rauhallinen, sitä ei tarvitse hidastaa enempää.

3) Enemmän valoa, vähemmän kiiltoa

Videopuhelua varten kannattaa istua ikkunan eteen, jolloin kasvot saavat luonnonvaloa. Sen sijaan katossa oleva keltainen loisteputki saa ihon vihertämään ja silmäpussit korostumaan.

Jos ikkunaa ei ole saatavilla, käytä hajavaloa. Sijoita läppärin taakse pari pöytälamppua niin, että ne osoittavat seinään sinusta poispäin. Silloin seinä heijastaa valon kasvoillesi hajavalona ilman jyrkkiä varjoja.

Videopuhelussa iho alkaa helposti kiiltää. Kopioi siis vinkki tv-haastattelusta: käytä puuteria. Toki videopuhelua varten pitää muutenkin siistiytyä. Tukan ei kuulu kiiltää rasvaisuudesta.

Sen sijaan housuja et tarvitse. Se mikä ei näy kuvassa, saa olla juuri niin rempallaan kuin haluat sen olevan.

Kunhan et nouse videokuvassa seisomaan.

Katleena Kortesuo on viestinnän valmentaja, tietokirjailija ja yrittäjä.

Apua! Rahaa?

12.05.2020

Joel Kuortti

Tietokirjailijoiden apurahatoimikunnalla on kaksi kertaa vuodessa urakka, jossa käsitellään yhteensä noin 1 500 apurahahakemusta. Hakemusten siirryttyä sähköisiksi vuonna 2015 on niiden muoto ja mitta vakiintunut. Hakemus on nyt noin kaksi sivua, joten luettavaa riittää noin 3 000 sivua vuodessa. Tämän lisäksi yhdistys myöntää pienempiä apurahoja esimerkiksi matkoihin ja laitteisiin. Hakemusten määrä kertoo siitä, että Suomessa on paljon kiinnostusta kirjoittaa tietokirjoja, ja paljon aiheita, joista kannattaa kirjoittaa.

Olen ollut lukemassa hakemuksia nyt yli 10 vuotta, ja joka kerta ällistyttää se aiheiden ja näkökulmien kirjo, joka hakemuksissa tulee vastaan. Kaikki toimikunnan jäsenet lukevat jokaisen hakemuksen, ja myöntöesitykset tehdään yhteisellä päätöksellä. Apurahapäätökset tekee sitten hallitus.

Apurahatoimikunnan kokoonpanossa on otettu huomioon, että eri kirjoittajaryhmien näkemykset tulisivat edustetuiksi, olivatpa hakijat sitten kriitikoita, oppikirjailijoita, lastenkirjailijoita tai erityisalojensa tietokirjailijoita. Itse hakemusten lukemisen lisäksi apurahakokouksissa käydyt keskustelut hakemuksista lisäävät ymmärrystä yksittäisten hakemusten aiheista tai lähtökohdista.

Hakijoissa on kirjoittamisen ammattilaisia, vähemmän kirjoittavia sekä aloittelijoita. Monen varsinainen työ ei sisällä juurikaan kirjallista työskentelyä, joten heidän hakemuksensa ovat monesti erityisen kiinnostavia: miten tällaisesta aiheesta kirjoitetaan tietokirja?

Kopiosto-korvauksilla rahoitettavat apurahat ovat merkittävä rahoituksen lähde kirjoittajille, joten hakemuksiin suhtaudutaan vakavasti. Kevään haun apurahoista puolivuotinen apuraha on kilpailluin, ja myöntöprosentti on noin 10–15 %, muissa kategorioissa suurempi. Syksyn vapaamuotoisessa haussa myöntö on sen sijaan ollut viime vuosina noin 60 % tai yli.

Tämän kevään urakka poikkeaa aiemmista – koronatilanteen vuoksi, kuten arvata saattaa. Myös hakemuksissa koronatilanne näkyy eri tavoin. Kokoustaminen onnistuu kuitenkin etäyhteydellä, joten hakemukset tulevat käsiteltyä aiempaan tapaan. Tulevaisuudessa on taas odotettavissa mielenkiintoista uutta tietokirjallisuutta.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus. Kuortti on Suomen tietokirjailijat ry:n apurahatoimikunnan puheenjohtaja.

Etäkoulussa tarvitaan oppimateriaaleja

28.04.2020

Hannele Cantell

Facebookissa ystäväperheeni ovat julkaisseet tunnelmiaan opiskelusta etäkoulussa. Monissa kuvissa on näkynyt auki olevia oppi- ja tehtäväkirjoja. Eräs ystäväni kertoi, ettei opiskelusta olisi tullut mitään ilman selkeästi ohjeistettuja tehtäviä. Toinen puolestaan kauhisteli, että alakoululainen oli jätetty yksin aivan liian avoimien tehtävänantojen pariin. Lapsi ei tiennyt mitä tehdä, eikä opettaja ollut tavattavissa, kun olisi tarvittua neuvoja.

Nämä ja lukuisat muut esimerkit osoittavat, että vanhemmat osaavat arvostaa laadukkaita ja selkeitä oppimateriaaleja. Tämä arvostus ei ole kenties aiemmin näkynyt, mutta kriisitilanteen ja etäkoulun myötä on havahduttu siihen, että oppimisen rutiinit ja ymmärtämisen syventäminen edellyttävät välttämättömiä työkaluja. Laadukas oppimateriaali on kirjoitettu ikätasolle sopivasti, käsitteet on selitetty ymmärrettävästi ja tehtävät ovat monipuolisia. Kunnolliset oppimateriaalit helpottavat luonnollisesti myös opettajan etätyötä: hän pystyy antamaan tehtäviä niin, että eri aineiden opiskelusta muodostuu selkeästi etenevä kokonaisuus. Näin myös vanhemmilla on helpompi työ ohjata tarvittaessa lastensa opiskelua.

Viime vuosina on huolestuttavan paljon puhuttu siitä, ettei perinteisiä oppimateriaaleja enää tarvittaisi lainkaan – kaikkihan löytyy netistä. Kunnissa ja kouluissa on myös otettu käyttöön nettialustoja, jonne on ladattu opiskelumateriaaleja eri lähteistä, ilman että tekijänoikeuksia olisi välttämättä tarkistettu. Toivon, että koronakriisi osoittaisi koulutusalan päättäjille sen, ettei kunnollista oppimista synny ilman kunnollisia oppimateriaaleja ja että opettajat tarvitsevat työnsä tueksi laadukkaat välineet. Tämä tarkoittaa myös tehtäväkirjojen käyttöä. Toivottavasti etäopetus ja -opiskelu on vihdoin osoittanut myös niiden merkityksen ja ansiot, onhan tehtäväkirjoja pitkään vähätelty joidenkin koulutusalan päättäjien taholta.

Koronakriisi on kaiken kaikkiaan viheliäinen asia. Toivottavasti sillä on kuitenkin oppimateriaalien arvostusta kohtaan etäkoulua pidempiaikaisempi vaikutus: nyt ainakin näyttää siltä, että sekä opiskelijat, vanhemmat että opettajat osaavat arvostaa laadukkaita oppi- ja tehtäväkirjoja.

Hannele Cantell toimii opettajankouluttajana Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut ympäristöalan oppi- ja tietokirjoja yli 30 vuoden ajan.

Kuva: Veikko Somerpuro

Viraali-ilmiöitä

14.04.2020

Korona teki kuukaudessa sen, mitä parikymmentä vuotta on haikailtu. Nyt Suomi tekee etätöitä, opettaa ja kokoustaa verkossa, lukee ja kuuntelee sähkökirjoja.

Tehokäytössä ovat verkkokokousalustat: Teamsit, Zoomit ja Skypet. Uudet etätyöläiset totuttelevat alustojen tekniikkaan ja verkkoviestintään. Viimeisetkin opettajat joutuvat nyt perehtymään verkkopedagogiikkaan.

Kokousalustat ovat onneksi helppoja ja vaativat vain kovaa käyttöä. Yleensä osallistujille riittää kutsulinkin klikkaaminen. Jos järjestää itse kokouksia, googlaamalla löytää tarjoajien ja oppilaitosten ohjeet; suosittelen myös Russel Stannardin napakoita opetusvideoita.

Tiukasta tietoturvasta ja yksityisyydestä joutuu joustamaan, jotta saa työkalut helposti käyttöön. Valtiosalaisuuksia ja henkilötietoja kannattaa siis edelleen jakaa verkossa kitsaasti. Kokousalustojen hyviä ja huonoja puolia tiivisti kiirastorstain Guardian.

Verkkoviestintä on usein kuitenkin edelleen tekstipohjaista. Sehän sopii tietokirjailijoille, jotka ovat tottuneet julkisesti jakamaan tietämystään tekstitse. Siirtyminen paperista sähköiselle alustalle merkitsee ehkä harppausta ihmiskunnalle, mutta tietokirjailijalle se on pieni askel. Mikä toimii paperilla, toimii myös verkossa, tosin tiiviimpänä. Tämä koskee niin tekstiä kuin puhettakin.

Asiantuntijatekstin tiivistämistä sopii harjoitella Twitterissä, jossa viestin pituus on korkeintaan 280 merkkiä. Pääsiäisenä hyvää tietoviihdettä Twitterissä tarjosi rikosprosessipassio, jossa lainoppineet Ville Hinkkanen ja Mikko Vuorenpää analysoivat maailman tunnetuinta oikeudenkäyntiä Suomen rikoslain valossa. Ottakaa mallia tai tviitatkaa ainakin omista ja kollegojenne kirjoista tunnisteilla #tietokirja tai #kirjat.

Videopuhe on tekstin tapaan pidettävä verkossa lyhyenä. YouTube -videoita katsellaan useimmiten minuutti, harvoin yli kymmenen minuuttia. Opetusvideon optimikesto on kuusi minuuttia. Pitkät videot kannattaa siis pilkkoa osiin ja suoratoistettu esitys katkaista keskusteluilla tai toiminnalla. Toisaalta aprillipäivän Ymmärrän 2020 -seminaari keräsi yli tuhat etäseuraaja, vaikka puheenvuorot olivat 30–45 minuuttia.

Sisällöt toimitetaan eri kanaviin sopiviksi. Tämä on verkko-opetuksenkin ydintä: opiskelijoiden toimintaa käsikirjoitetaan ja organisoidaan wikeihin, blogeihin ja keskustelupalstoille Moodle-pläjäysten sijasta. Toiminnalle suunnitellaan kokonaisjuoni, eikä sisältöä pirstota pilipalitehtäviksi.

Tietokirjailija voi eristyksissä piristää uraansa perustamalla blogin tai vlogin, joihin internetjätit tarjoavat helppoja alustoja. Ties vaikka asiantuntijan laatusisällöllä blogistasi tulisi viraali-ilmiö, korona-ajan Decamerone. Somessahan suosittu sisältö leviää viraalisti eli viruksen tavoin.

 


FT Riitta Suominen on viestinnän ja verkkotoiminnan asiantuntija.

Opaskirja infodemian aikaan

27.03.2020

Miksi kirjoittaa misinformaatiosta jotain niin vanhanaikaista kuin kirja, kun on kirjoittanut siitä vuosikausia verkkoon? Kuulin kysymyksen usein, kun tuorein tietokirjani Valheenpaljastajan käsikirja (Kosmos, 2019) viime lokakuussa ilmestyi.

Kirja on syntynyt samasta syystä kuin Yle Oppimiselle tekemäni Valheenpaljastaja-juttusarja, jota on julkaistu Ylen verkkosivuilla vuodesta 2015. Olen halunnut jakaa kaikille ihmisille faktantarkistuksen ja kriittisen ajattelun työkaluja. Minusta ne ovat uusia kansalaistaitoja, ja ne kuuluvat kaikille.

On toki loogista kirjoittaa internetissä tapahtuvista asioista juuri internetiin. Mutta kirja (oli se sitten paperille painettu tai digitaalinen) voi saavuttaa uusia yleisöjä. Myös verkkojuttujen lukijat saavat siitä syventävää tietoa.

Journalismilta vaaditaan ajankohtaisuutta. Tietokirjaa kirjoittaessaan toimittaja voi irtaantua ajattelemaan vapaammin ja laajemmin. Siinä missä uutisteksti vetää väkisin mutkia suoriksi, kirja sietää paremmin monimutkaisuutta ja epävarmuutta – tosin ei ajattelun hämärtymisen kustannuksella.

Kun kirjoitin Valheenpaljastajan käsikirjaa, ajattelin, että lukijan pitää voida palata kirjan pariin vielä vuosien ajan. Siitä pitää olla hyötyä aina, kun lukija kohtaa misinformaatiota ja haluaa ymmärtää siihen liittyviä ilmiöitä.

Siksi kirjassa on pitkiä lukuja, jotka ovat syväsukelluksia tärkeimpiin aihepiireihin, kuten salaliittoteorioihin ja misinformaation psykologiaan, eli siihen, mikä saa ihmiset uskomaan väärään tietoon. Samasta syystä siinä on tiiviitä tietoiskuja esimerkiksi terveyshuuhaan tunnistamisesta, kuvahakujen tekemisestä ja tiedonhaun tarkentamisesta.

Vaikka kirja on kirjoitettu ennen koronaviruspandemiaa, se auttaa tunnistamaan ja torjumaan virukseen liittyvää harhaanjohtavaa tietoa. Korona-aiheista misinformaatiota on jo liikkeellä niin valtavia määriä, että pandemian lisäksi on syytä huolestua infodemiasta.

Jokaisen kannattaa nyt ja aina muistaa ainakin nämä kaksi nyrkkisääntöä:

  1. Jos se vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei todennäköisesti ole totta. Tämä pätee niin ihmeparannuskeinoihin kuin tunteisiin vetoaviin yksilötarinoihin.
  2. Jos pulssi nousee ja veri kohisee, ota tuumaustauko. Kun huomaat, että verkossa kohtaamasi informaatio herättää sinussa suuttumusta, pelkoa tai muita voimakkaita tunteita, pysähdy hetkeksi. Mieti, kannattaako tietoa jakaa eteenpäin.

Lue täältä vinkit korona-aiheisen misinformaation tunnistamiseen.

Johanna Vehkoo on misinformaatioon erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija.

Johanna Vehkoon kuva: Arttu Muukkonen.

Vinkkejä kevään apurahahakuun

2.03.2020

Sanna Haanpää

Luovaan tietokirjalliseen työskentelyyn tarkoitetut kevään apurahamme ovat nyt haettavissa. Toivomme paljon hyviä hakemuksia, ja tässä muutama tärkeä vinkki apurahahakuun:

1. Hae kirjoitustyöhösi sopivaa apurahaa

Kevään apurahat on suunnattu kategorioittain eri tarkoituksiin: puolivuotinen apuraha on tarkoitettu noin puolen vuoden mittaiseen täysipäiväiseen kirjoitustyöhön, lasten ja nuorten tietokirja-apuraha lapsille sekä nuorille kirjoittamiseen ja apuraha tietokirjakritiikkiin tietokirja-arvioiden kirjoittamiseen. Esikoistietokirja-apuraha on suunnattu ensimmäistä tietokirjaansa suunnitteleville tai työryhmän jäsenenä jo kirjoittaneille, joiden oman tietokirjallisen osuuden sivumäärä on vähäinen. Esikoistietokirja-apurahaa ei siis kannata hakea, jos on jo tehnyt kokonaan oman tietokirjan. Työskentelyapurahoja yleisiin tietokirjoihin ja oppikirjoihin voi hakea syksyn haussa syyskuussa.

2. Hae apurahaa oikeassa vaiheessa kirjoitustyötäsi

Apuraha myönnetään luovan kirjoitustyön aikaisiin elinkustannuksiin. Kirjoitustyö voi olla alkanut jo ennen apurahan hakemista, mutta olennaista on, että apurahalla tuettava kirjoitustyö jatkuu vielä apurahan maksamisen jälkeen. Kevään apurahat maksetaan kesäkuussa ja syksyn apurahat joulukuussa. Apurahaa ei myönnetä valmiille työlle, joka on apurahan maksamisen aikoihin jo valmistunut tai valmistumassa.

3. Satsaa hyvään työsuunnitelmaan

Oleellinen edellytys apurahan saamiselle on toteuttamiskelpoinen työsuunnitelma, joka on selkeästi jäsennelty ja hyvin perusteltu. Kannattaa satsata siis suunnitelman sisältöön. Apuraha myönnetään luovan työn aikaisiin elinkustannuksiin. Näitä ei tule hakemuksessa kuitenkaan eritellä. Laite-, matka- ja koulutuskuluja varten yhdistyksellä on tarjolla jatkuvahakuisia apurahoja.

4. Selvitä edellinen yhdistykseltä saatu apuraha

Lähtökohtaisesti uuden apurahan voi saada vasta kun aiempi apurahalla tuettu kirjoitustyö on valmis, eli kirja on julkaistu. Uuden työskentelyapurahan saamisen edellytyksenä on aiemmasta apurahasta tehty selvitys. Apuraha selvitetään, kun teos on julkaistu. Apurahaselvityksessä ilmoitetaan teoksen nimi, ISBN-numero, kustantaja ja ilmestymisajankohta kuukauden ja vuoden tarkkuudella. Lisätietoja apurahaselvityksestä ja linkki selvityslomakkeeseen ovat täällä.

Mikäli kirjoitustyöhösi sopiva apuraha löytyy, kannustan hakemaan apurahaa. Apurahahakemus tehdään verkkolomakkeella, ja hakuohjeet kannattaa lukea huolella.

Menestystä apurahahakuun!

Sanna Haanpää on Suomen tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja. Yhdistyksen kevään apurahat ovat haettavana 31.3. klo 16.00 asti. Lisätiedot ja hakulomake.

Mars maailmalle!

18.02.2020

Markus Hotakainen

Miksi maailman suurin tiedekustantamo kiinnostui Mars-planeettaa käsittelevästä kirjasta, jonka on kirjoittanut suomalainen tiedetoimittaja?

”Juuri siksi”, kustannuspäällikkö Harry Blom vastasi, kun uskalsin kysyä asiaa kirjan jenkkiversion ollessa turvallisesti painossa.

Päädyin kirjoittamaan Mars – Myytistä maisemaksi -kirjan (WSOY 2005), kun olin Södikalla toimituspäällikkönä enkä löytänyt kustannusohjelmaan sopivaa, riittävän monipuolisesti aihetta käsittelevää kirjaa käännettäväksi. Siksi arvelin, että teos voisi kiinnostaa myös ulkomaisia kustantajia, vaikka maailmalla ilmestyy vuosittain lukuisia kirjoja samasta aiheesta.

Otin yhteyttä Springer-kustantamoon (US), koska se oli aiemmin kustantanut Ursan julkaiseman kurssikirjan Tähtitieteen perusteet. Lähetin Blomille sähköpostiviestin englanninkielisen sisällysluettelon kera, ja postitin perään itse opuksen.

Blom piti kirjaa lupaavana ja pyysi yhden näyteluvun englanniksi käännettynä. Sain myös täytettäväksi monisivuisen ”proposalin”, jossa piti esimerkiksi luonnehtia kirjan teemoja ja potentiaalisia kohderyhmiä sekä listata kilpailevia teoksia. Käänsin näyteluvun itse – kuten sittemmin koko kirjan – ja siltä pohjalta syntyi kustannuspäätös.

”Kun amerikkalainen tutkija kirjoittaa Marsista, näkökulma tuppaa korostamaan hänen omia tekemisiään. Sinun näkemyksesi oli puolueeton”, Blom täsmensi.

Toinen tärkeä tekijä oli, että käsittelin kirjassa Marsia laaja-alaisesti. Uusimpien tutkimustulosten lisäksi mukana oli mytologiaa, tieteenhistoriaa ja kulttuuria. Suomalainen tietokirja voi siis päästä maailmalle myös kilpaillulla aiheella, jos käsittelytapa osuu kohdalleen.

Springer ei kuitenkaan ole ideaalinen kustantaja suomalaiselle tietokirjallisuudelle. Virallisesti se ei edes julkaise käännöksiä, vaan ”alkuperäisiä englanninkielisiä käsikirjoituksia”. Springerillä oli tietenkin tiedossa, että Mars-kirjani oli jo ilmestynyt suomen kielellä, mutta sopimus edellytti, että kustantajalle toimitetaan englanninkielinen teksti.

Lisäksi Springer haluaa aina ”maailman oikeudet” sekä englanninkieliselle kirjalle että käännöksille. Ehdotin kuitenkin, että sopimukseen kirjattaisiin käännösoikeuksien kohdalle ”…pois lukien Skandinavia, Baltia ja planeetta Mars”.

Ajatus ”Marsin oikeuksista” hämmensi kuulemma Springerin lakiasiainosastoa niin, että kustantaja tuli luopuneeksi Skandinaviasta ja Baltiasta vahingossa.

Markus Hotakainen on tietokirjailija, joka on työskennellyt myös kustannustoimittajana. Kuva: Tilda Sederholm.

Yhdistys julkaisee tietokirjavientiä käsittelevän oppaan keväällä 2020.