Faktahommissa-blogin kirjoitukset



Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä ja nykytilasta. Blogitekstit ilmestyvät parittomien viikkojen tiistaina.

Seuraavan tekstin kirjoittaa oppi- ja tietokirjailija, äidinkielen lehtori Helena Ruuska.

#faktahommissa

Faktahommissa

Oppikirjailija – tulevaisuuden ammatti?

9.04.2019

Timo Tossavainen

Educa-messuilla tammikuussa 2019 julkaistiin yhdistyksemme kustantama Sähköistyvä koulu -kokoomateos, jossa parikymmentä oppimisen tutkijaa ja oppikirjojen ammattilaista pohti oppimisen ja oppikirjojen lähitulevaisuutta. Kirjan tavoitteena on tarjota asiantuntijatietoa keskusteluun oppimisen ja opettamisen muutoksesta, jota koulun ja koko yhteiskunnan teknologistumiseen väistämättä liittyy.

Vaikka kirjoittajienkin kesken vallitsee jonkin verran vaihtelevia näkemyksiä teknologistumisen siunauksellisuudesta, kirjasta välittynee vahvasti viesti siitä, että laadukkaita oppimateriaaleja tarvitaan oppimisen tueksi jatkossakin riippumatta siitä, ovatko ne painettuja vai sähköisiä.

Mutta millaisia viestejä oppimisen ja oppikirjojen kustantamisen arkitodellisuus lähettää oppikirjailijan urasta haaveileville? Vastikään Sanoma Pro ilmoitti aikeistansa alentaa osaa peruskoulun ja lukion oppimateriaalien tekijänoikeusprosenteista. Ratkaisu tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta, koska kaikkien osapuolien tiedossa on, että oppimateriaalien sähköistyminen on lisännyt ja laajentanut oppikirjailijan työmäärää.

Kovin paljon parempia uutisia ei kuulu kouluistakaan. Ylioppilaskirjoitusten sähköistyminen pakottaa kunnat satsaamaan valtavia summia infrastruktuuriin, ja tämä lisää paineita säästää oppimateriaalihankinnoista. Jos toisen asteen koulutuksesta tehdään kaikille maksutonta, voi oppimateriaaleihin varattu määräraha oppilasta kohden pienentyä entisestään. Jo toteutuneet koulutusleikkaukset ovat vähentäneet kontaktiopetuksen määrää mm. ammatillisesta koulutuksesta niin paljon, että riski, että oppimateriaalien laadusta säästetään, on todellinen.

Pelottavinta on, jos myös opettajien arvostus laadukkaita oppimateriaaleja kohtaan murenee. Omat lapseni käyvät koulua Ruotsissa. Ummikkona maahan muuttanut kuudesluokkalaisemme olisi halunnut tuoda repaleisen, jo monta kertaa oppilaalta toiselle kiertäneen koulukirjansa kotiin, jotta olisimme voineet yhdessä opiskella kieltä ja sisältöä. Yllätykseksemme hänen opettajansa kielsi viemästä kirjoja kotiin. Hänen perustelunsa oli, että riittää, että asiaa käydään koulussa läpi, ja sitä paitsi kirjahan voi unohtua jonnekin. Hän valisti maahanmuuttajia ystävällisesti myös oppimisen arviointikriteereistä, joiden mukaan on tärkeämpää, että oppii keskustelemaan aiheesta toisia kannustaen kuin se, että muistaa asiasisällön yksityiskohtia.

Tällaiseen on suomalaisena opettajana enää vaikeaa löytää asiallista vasta-argumenttia, suhtautumistapa tuntuu – luvalla sanoen – täysin päättömältä. Tämä ei tietenkään ole koko totuus ruotsalaisista kouluista. Olen tavannut myös sellaisia ruotsalaisopettajia, jotka haluavat ja käyttävät nimenomaan suomalaisia oppimateriaaleja. Näiden laadusta ei kannata tinkiä eikä osaavia oppikirjailijoita karkottaa alalta tekijänpalkkioita leikkaamalla.

Timo Tossavainen on matematiikan oppimisen ja opettamisen professori Luulajan teknillisessä yliopistossa ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen.

Suomi edellä maailmalle

25.03.2019

Urpu Strellman

On lokakuu 2017. Istun Frankfurtin kirjamessuilla agents’ centressä – valtavassa hallissa, jossa on vieri vieressä satamäärin pöytiä. Jokaisessa niistä käydään kauppaa kirjojen ulkomaanoikeuksista.

Hallissa käy kuhina. Tapaamisia on aamusta iltaan puolen tunnin välein. Kustantajat, agentit ja skoutit kiirehtivät eri suuntiin, huikkailevat tervehdyksiä, vaihtavat poskisuudelmia.

Helsinki Literary Agency on messuilla ensimmäistä kertaa. Agentuuri on aloittanut toimintansa vuoden alussa, ja minä olen sen ainoa työntekijä. Siinä ei ole mitään ihmeellistä: agentuureja syntyy ja kuolee joka vuosi. Suuri osa on pieniä, yhden tai kahden hengen pajoja.

Nyt on kuitenkin meneillään jotain erityistä. Pöydän ympärillä on tavallista enemmän liikettä. Tapaamisten lopulla näen silmäkulmastani, että pöydän vierellä odottaa vuoroaan taas joku, joka ei ole seuraava tapaamiseni.

”Sinulla on se k-a-l-s-a-r-i-k-a-n-n-i”, saan kuulla. ”Voisitko lähettää minulle materiaalit?” ”Tahtoisin tehdä tarjouksen, tämä on täydellinen meidän listallemme.” ”Pidä minut ajan tasalla huutokaupoista, asiakkaani on tästä erittäin kiinnostunut.”

Skoutit, joiden työtä on kertoa asiakkainaan oleville kustantamoille pinnalla olevista kirjoista, ovat lyöneet rumpua Miska Rantasen seuraavana keväänä ilmestyvästä tietokirjasta Kalsarikänni. Suomalainen opas hyvään elämään. Maailmalla on jo parin vuoden ajan kiinnostanut pohjoismainen elämäntapa. Hygge ja lagom ovat olleet kansainvälisiä ilmiöitä, joista on julkaistu kymmenittäin kirjoja.

Kalsarikännin pitch on helppo tehdä, ja se on täydellinen. Se tarjoaa samalla kertaa kontekstin ja särmän. Lisäksi se on hauska. Suomi ei ole ihan samaa joukkoa kuin muut Pohjoismaat, se sanoo. Suomi on erilainen, outo, suoraviivainen, räväkkä. Ja siellä puhutaan outoa kieltä, jota on mahdoton lausua.

The Danes have hygge.
The Swedes have lagom.
The Finns have kalsarikänni – drinking home alone, in your underwear.

Parin minuutin tauoillani tarkistan sähköposteja, lähetän materiaaleja edelleen ja pyöritän kolmea huutokauppaa. Helsingin Sanomat soittaa: olen kehottanut Kustantamo S&S:ää tiedottamaan kotimaassa siitä, että heidän kirjansa on kansainvälisen kustannusmaailman parrasvaloissa.

Uusi agentuuri saa lentävän lähdön: sillä on yksi messujen puhutuimmista kirjoista.

***

Kalsarikänni-tapaus osoittaa monta asiaa. Yksi niistä on se, että suomalaisella tietokirjallisuudella on maailmalla aitoja mahdollisuuksia. Menestys vaatii kuitenkin panostuksia.

Ensimmäinen ylitettävä kynnys on kieli. Näytekäännöksille on olennaista saada nykyistä enemmän rahoitusta. Kaikki tietokirjallisuuden lajit eivät ole näytekäännöstukien piirissä, ja tuet ovat ylipäänsä liian pieniä tarpeeksi laajojen näytteiden käännättämiseen.

Toinen kynnys on oikeuksia myyvien tahojen pieni määrä ja koko. Kun resurssit ovat niukat ja toiminnan kasvattamiseen ei ole tarjolla mainittavaa tukea, monen kirjan potentiaali jää käyttämättä.

Yhteiselle strategialle tietokirjojen ulkomaanviennin kasvattamiseksi olisi tarvetta.


Kuva: Ismo Jokinen

Urpu Strellman on kirjallisuusagentti, joka on työskennellyt pitkään kustannuspäällikkönä ja kustannustoimittajana.

Tietokirjailijan evästys seuraavalle hallitukselle

11.03.2019

Anna Kortelainen

Sipilän hallitus erosi naistenpäivän kunniaksi. Minusta Sipilän olisi pitänyt kaataa lafkansa jo kauan sitten. Soteahan olemme kaikki seuranneet henkeämme pidätellen, koska kukaan ei välty sairastamiselta eikä vanhenemiselta, jos elää saa. Puoluekannasta riippumatta kukin meistä voi poimia omat inhokkinsa viime vuosien kriiseistä. Minua ovat erityisesti hyytäneet toisaalta koulutusleikkaukset, toisaalta lehdistönvapauden kyseenalaistaminen.

Kumpikin alue osuu monen tietokirjailijan omaan ammatilliseen identiteettiin ja kokemuspiiriin. Monet meistä ovat opettajia, monet toimittajia. On meissä paljon niitä ”kaiken maailman dosenttejakin” eli asiantuntijoita, tietäjiä ja taitajia, joita ilman tämä niemimaa ilman öljyä ja timanttikaivoksia joutuisi perikatoon.

Meillä tietokirjailijoilla on yleensä vähintään kaksi ammattia. Miksi? Positiivinen syy on se, että me olemme hyvin koulutettuja, mutta ennen kaikkea luovia ja pystyviä, idearikkaita toteuttajia. Äkkiä siinä on jo pari ammattia hanskassa. Hieman vähemmän positiivinen syy on tietenkin se, ettei kokopäiväisellä ja säännöllisesti julkaisevalla tietokirjoittamisella tahdo tulla taloudellisesti toimeen. Joten äkkiäkös siinä on se toinen työ rinnalla rahoittamassa tietokirjoittamista.

Siksi meillä on aina vähintään kaksi erilaista työkalupakkia, joista napata instrumentteja päivän uutisiin tarttumiseksi. Toisessa pakissa saattaa olla raskaansarjan meisseleitä, toisessa sofistikoituneita ompelutarvikkeita. Kaikki siltä väliltäkin luonnistuu ja valmista tulee.

Seuraavalle hallitukselle toivon samaa ‒ toivon moniammatillista osaamista, terveellistä itsekriittisyyden kykyä, kommunikointitaitoja, malttia kysyä ja kuunnella ja ottaa onkeensa. Kannattaa kysyä lisää meiltä tietokirjailijoilta, meille nuo ovat jokapäiväistä elämää ja elämäntyötä.


Kuva: Marek Sabogal / Gummerus

Anna Kortelainen on helsinkiläinen kirjailija, filosofian tohtori ja taidehistorioitsija ‒ kutomo, kahvinkeittämö ja nyrkkipaja.

Miksi diktaattorit vihaavat tietokirjoja?

26.02.2019

Karo Hämäläinen

Tietokirjat ovat ikäviä, haitallisia ja tekevät asiat hankalammiksi. Ilman tietokirjoja olisi paljon helpompaa ja miellyttävämpää.

Nimittäin diktaattoreilla, sijoitushuijareilla, taikavarpukauppiailla ja muilla helppoheikeillä. Harhaanjohtajat sumuttavat ihmisiä helpoilla vastauksilla, jotka tiivistyvät mieleen tarttuvaan iskulauseeseen. He kertovat tunteisiin vetoavia tarinoita ja valjastavat ne propagandansa välineiksi. Omaa asiaansa ajaessaan he nostavat näyttävästi esiin kantaansa tukevia todisteita ja ummistavat silmänsä vastakkaisilta tutkimustuloksilta, argumenteilta ja näkemyksiltä. He saavat valheen näyttämään todelta ja mahdollisen ainoalta mahdolliselta.

Tietokirja on penisilliiniä tietämättömyyden bakteereja vastaan. Jos tietää, ei tule niin helposti huijatuksi, ei altistu liioitellulle myyntipuheelle, ei niele propagandaa. Tietävä osaa kyseenalaistaa ja haluaa kysyä lisää. Lukeva ihminen ymmärtää, ettei maailma ole mustavalkoinen.

Tietokirjassa on 50 harmaan sävyä. Tietokirjan kallein vaihe on sen kirjoittaminen. Suomen tietokirjailijat esittää, että tietokirjallisuuden kirjastoapurahojen määrä nostettaisiin 2,5 miljoonaan euroon vuodessa. Se vastaa 120 tietokirjailijan työvuotta. Silti se on vain yksi kuudeskymmenesosa yhden hävittäjän hankintahinnasta.

Elinvoimainen ja monipuolinen tietokirjallisuus on demokratian puolustusvoima. Sivistyneessä ja literaatissa yhteiskunnassa diktaattoreilla ei ole mahdollisuuksia.

Hetkinen. Jos nyökyttelit kiltisti, lopeta!

1930-luvun Saksa oli yksi maailman edistyneimmistä yhteiskunnista, jonka koululaitosta pidettiin maailman parhaana. Saksalaiset keksinnöt muuttivat maailmaa. Köyhistä oloista tuleville mahdollistettiin yliopisto-opinnot. Kuitenkin Adolf Hitler kykeni muutamassa vuodessa muuttamaan maan natsivaltaiseksi ja viemään sen sotaan. Kuinka mahdoton on mahdollista?

Kysymyksen esittää Jim Powell Forbesissa julkaistussa kolumnissaan How Dictators Come To Power In A Democracy – ja esittää pitkästi ja perustellusti useita selityksiä. Tuskin tarvitsee mainita, että Powell on paitsi historioitsija myös tietokirjailija.

Tietokirja ei tiivisty motivaatiosloganiksi eikä sorru yksiulotteiseksi hurmokseksi. Tietokirja kysyy, yrittää vastata ja saa lukijan etsimään lisää tietoa. Tietokirja tietää, ettei tiedä kaikkea. Se on arvokas tieto.


Kuva: Jussi Ratilainen / Otava

Karo Hämäläinen on monipuolinen kirjoittamisen ammattilainen ja kirjallisuuslehti Parnasson vastaava tuottaja.

Monta syytä kirjoittaa tietokirjoja – silloinkin, kun ostajia on vähän

12.02.2019

Pirjo Hiidenmaa

Kannattaako kirjoittaa tietokirja, jolle voi odottaa enimmillään viitisensataa lukijaa? Mikäs se sellainen kirja on, jonka myynti hyytyy jo lähtötelineissä?
Kaikki kirjat eivät suinkaan paistattele suuressa julkisuudessa, eikä niiden myyntiä voi jouduttaa pontevilla markkinointikampanjoilla.

Suomen kokoisessa maassa on ammattiryhmiä, jotka tarvitsevat kipeästi oman alansa uusinta tietoa, mutta näitä ammattilaisia ei ole tuhatmäärin. Tietotarpeisiin on kuitenkin tärkeää vastata, joten jonkun on koottava uutta ja käyttökelpoista tutkimustietoa asiantuntijoille työn ja ammattitaidon tueksi. Jos kirjoja tehtäisiin vain sen mukaan, millä aloilla on lukijoita paljon, kulttuuri ja sivistys kapenisivat huomattavasti.

Kirjan myyntiluvut eivät vaikuta tekijöiden työmäärään. Saksan kielen oppikirjojen tekeminen on ihan yhtä työlästä kuin englannin kielenkin, ja niitä tarvitaan kaikille luokka-asteille, vaikka saksaa luetaan vain joissakin kouluissa ja englantia kaikissa kouluissa.

Vaikka kirjoja kirjoitetaan lukijoille, kirjat ovat myös ammattitaidon ja asiantuntijuuden kehittämisen välineitä tekijöilleen. Akateemisessa maailmassa julkaiseminen on välttämätöntä, jos haluaa osoittaa pätevyyttään ja saada paikkansa omalla alallaan. Myös tietokirjailija voi osoittaa omaa osaamistaan ja ajatteluaan kirjoittamalla kirjan omalta alaltaan. Paras kuulemani perustelu kirjan kirjoittamiselle on tässä: ”Minun on kirjoitettava – kuinka muuten tietäisin, mitä ajattelen!”

Erityisesti terapeutit, konsultit ja muissa asiantuntijatehtävissä olevat voivat palvella asiakaskuntaansa avaamalla omaa osaamistaan kirjoissa. Näin asiakkaan ei tarvitse ostaa palvelua mainosten ja kuulopuheiden perusteella.

Monen tietokirjan kuvataan syntyneen tarpeesta koota hajallaan olevaa tietoa yhteen. Kun tietoisuuteen nousee uusia aihepiirejä, on tarpeen suodattaa ja kerätä hajanaista tietoa ja rakentaa siitä kokonaiskuva. Tämä tarve voi koskea arkisia asioita, kuten ravitsemusta ja hometaloja mutta myös laajempia maailmankuvan kokonaisuuksia, jolloin puhutaan synteesikirjoista, älykkökirjoista (”brainy books”). Usein käy myös toisin päin: kirja tekee uuden aiheen näkyväksi, antaa välineet käsitellä ilmiötä ja saattaa käynnistää laajan keskustelun tai yhteiskunnallisen liikehdinnän. Esimerkkejä viime vuosilta on löydettävissä.

Joskus joku kritisoi uusien oppikirjojen kirjoittamista. Mitä suomen kieliopissa on tapahtunut sellaista, joka vaatii uuden kirjan? Tai matematiikassa? Entä historiassa? Monelle oppikirjailijalle kirjan kirjoittaminen on samalla tutkimusmatka uudenlaiseen pedagogiseen ajatteluun ja oman työn kehittämiseen. Tuskin löytyy yhtäkään oppikirjailijaa, joka tieten tahtoen kirjoittaisi valmiiksi tuttua ja vanhanaikaista kirjaa. Päinvastoin, oppikirjailijoita tuntuu kannattelevan eteenpäin mahdollisuus uudistaa ja parantaa opetusta.

Kirja tekee tiedon ja ymmärryksen näkyväksi. Näin siitä voidaan keskustella ja tarvittaessa myös kritisoida. Tämän ansiosta maailma menee eteenpäin.

Tässä olen nostanut esiin kirjoja, joita tarvitaan tiedon välittämiseen, ammatillisiin, pedagogisiin tai muihin asiantuntijatehtäviin. Näiden lisäksi tarvitaan toki runsain mitoin valovoimaista tietokirjallisuutta elämysten ja lukukokemusten esittämiseen. Hyvässä tapauksessa kaikki nämä puolet yhdistyvät.

Pirjo Hiidenmaa on tietokirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja kolmen viikon välein

31.01.2019

Jaakko Heinimäki

Ennen nykyisiä töitäni journalismin parissa ehdin työskennellä seitsemäntoista vuotta päätoimisena tietokirjailijana. Se ei silti tarkoittanut sitä, että yhden miehen yritykseni kassavirta olisi muodostunut läheskään pääsääntöisesti tietokirjojen kirjoittamisesta ansaitsemistani tuloista: koulutusta, kolumneja ja komeljanttarin hommia tarvittiin aika paljon kirjantekemisen kylkeen – ja mikäs siinä. Kivoja töitä nekin enimmäkseen ovat.

Kollegan kanssa laskettiin kerran, että mikäli itsenäisenä yrittäjänä työskentelevä tietokirjailija aikoo päästä sairaanhoitajan palkoille ja maksaa eläkkeensä ja muut työnantajalle kuuluvat maksut, hänen pitäisi keskimääräisillä myyntiluvuilla ja tavanomaisilla kustannussopimuksilla julkaista uusi kirja kolmen viikon välein, vuodesta toiseen, läpi vuoden. Paitsi kesällä voisi aina pitää vähän pitemmän tauon.

Onneksi on apurahoja ja – Luojan ja kirjailijoiden tekijäjärjestöjen kiitos – onneksi lainauskorvaus saatiin Suomessa vihdoin ja viimein asianmukaiselle tasolle. Tämä maa ei nimittäin tule toimeen ilman ammattimaisesti kirjoitettua tietokirjallisuutta.

Tekniikka on käytännössä poistanut julkaisukynnyksen, ja kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa. Siinä on hyvätkin puolensa, mutta on siinä sitten se puoli, että liikkeellä olevan informaation tietopitoisuus ei aina ole kovinkaan suuri. Se, että elämme informaatioyhteiskunnassa, ei välttämättä merkitse sitä, että eläisimme tietoyhteiskunnassa. Kaikki informaatio kun ei ole tietoa. Kuunnelkaa paikallisradioiden aamujuontajia, jos ette usko.

Suomi on pieni kieli ja suomenkielisen tietokirjallisuuden markkinat eivät yksin riitä korkeatasoisen ammattimaisen tietokirjallisuuden ylläpitämiseen. Tarvitaan tukiaisia.

Yksi helppo tapa tukea päätoimisia tietokirjailijoita ja muita itsensä työllistäviä kulttuuriammattilaisia olisi muuttaa heidän eläke- ja sosiaalietuusjärjestelmänsä samanlaiseksi kuin maatalousyrittäjillä, joiden eläke- ja sotumaksuista valtio maksaa 70 prosenttia. Hyppy ei olisi suuren suuri, sillä jo nyt apurahansaajien eläkevakuutus hoituu maatalousyrittäjien eläkelaitoksen Melan kautta.

Jaakko Heinimäki on tietokirjailija ja Kirkko ja kaupunki -median päätoimittaja.

Maailmaa muuttava tietokirja vaatii työtä, aikaa ja resursseja

15.01.2019

Tiina Raevaara

Oli aika, jolloin internetin ajateltiin tekevän tietokirjallisuuden turhaksi.

Ajatukseen sisältyi montakin virheolettamaa. Yksi oli se, että tietokirja olisi vain jonkinlainen tiedon luettelo. Toinen oli, että ihmiset tarvitsisivat tietoa nimenomaan yksittäisinä murusina, juuri sellaisina, jotka voisi esittää vaikkapa luettelona.

Tietokirjojen julkaiseminen olisi turhaa, kun ihmiset ikään kuin kokoaisivat omat tietokirjansa nettiä selatessaan.

Nyt tuollainen ajattelu lähinnä naurattaa. Toisaalta siitä on saattanut koitua paljon hyvääkin: ehkä moni kirjailija ja kustantaja on joutunut miettimään aiempaa huolellisemmin, mikä todella on merkityksellistä tietokirjallisuutta.

Ihmiset tarvitsevat huolella rakennettuja, tieteelliseen tietoon perustuvia näkemyksiä maailman ja ihmiskunnan tilasta. Aikoinaan yksi sellainen oli Rachel Carsonin Äänetön kevät. Ilmestyessään vuonna 1962 kirja räväytti maailman silmille sen, millaisen ympäristökatastrofin hyönteismyrkyt olivat aiheuttaneet.

Vuodesta 1962 ihmiskunnan ja planeettamme koettelemukset eivät ole ainakaan yksinkertaistuneet. Luonnon monimuotoisuuden romahtaminen, ilmastonmuutos, globaali eriarvoisuus, muuttoliikkeet ja vaikkapa pandemiat vaativat auetakseen monen eri tieteenalan tuottamaa ymmärrystä.

Merkityksellinen tietokirja ei tarjoa pinnallista tietoutta, vaan jotain paljon syvempää: se analysoi ilmiöiden syitä ja seurauksia, katsoo menneisyyteen ja pyrkii ymmärtämään tulevaa, tarkastelee ihmistä ja ihmisen muuttuvaa roolia suhteessa muuhun olemassa olevaan.

Merkityksellinen tietokirja auttaa lukijaa näkemään pintaa syvemmälle. Poliittista päättäjää se auttaa tekemään parempia, perustellumpia ratkaisuja. Tieteentekijöitä se auttaa näkemään mekanismeja, jotka kaipaisivat lisää tutkimusta.

On selvää, etteivät suuret, tärkeät tietokirjat synny kovin helposti. Jokainen työvaihe on hidas ja vaatii paljon vaivaa.

Tietokirjailijan pitää sukeltaa materiaaliin, kyetä lukemaan eri tieteenalojen tekstejä ja nähdä niissä olennainen. Tämä ei ole edes ilmaista: valitettavasti osa tieteellisestä tiedosta on edelleen paksun maksumuurin takana. Kirjastonkaan kautta kaikki tieto ei löydy ilmaiseksi. Tietokirjailija tarvitsee kunnon resurssit.

Hajanaisen tietomassan yhdistäminen näkemykselliseksi synteesiksi vaatii rauhaa. Ei auta, vaikka kirjoittaja kuinka osaisi nopean kymmensormijärjestelmän: aikaa ei vie tekstin naputtaminen vaan ajattelu. Pitää rakentaa ja purkaa, hajottaa osiin ja kursia taas kasaan.

Tämän kaiken vuoksi on turhauttavaa, että Suomessa myönnetään apurahoja tietokirjallisuudelle vain lyhyiksi pätkiksi. Maailmaa on kovin raskasta muuttaa kolmen kuukauden työllä tai iltaisin päivätyön ohessa.

Kolmen vuoden päätoimisella työllä maailmaa ehkä jo muutettaisiinkin. Taiteilijoille monen vuoden apurahoja osataan jo myöntää: aivan samanlaista tukea tarvitsevat tietokirjailijatkin.

Tarvitsemme laadukasta tietokirjallisuutta aina vain kipeämmin, mutta se ei synny ilman panostusta.


Tiina Raevaara on FT, kirjailija sekä työelämäprofessori Turun yliopistossa.

Kuva: Jussi Helttunen.