Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä ja nykytilasta.

Blogitekstit ilmestyvät parittomien viikkojen tiistaisin.

#faktahommissa


Faktahommissa-blogin kirjoitukset

Faktahommissa

Kirjasuunnistus johdattaa kirjojen maailmaan

8.10.2019

Anne Helttunen

Kirjamessuilla sekä Turussa että Helsingissä vaeltaa tänäkin syksynä tuhansia koululaisia värikkäät tehtävälaput käsissään: he hakevat tietoa kirjoista, kirjailijoista ja kirja-alan toiminnasta. Nuoret tuo messuille Suomen tietokirjailijoiden ja Äidinkielen opettajain liiton yhdessä järjestämä Suunnista kirjaan -tapahtuma Tietokirjallisuuden edistämiskeskuksen tuella. Ilmaiset kirjamessuliput mahdollistavat retkipäivän kirjojen äärelle.

Nuorten lukutaidon ja -innon puutteesta puhutaan paljon. Siitä onkin syytä olla huolissaan, vaikka Suomi on edelleen lukutaidon kärkimaita. Ilman lukutaitoa ei saisi jäädä kukaan. Lukutaitoon liittyviä kampanjoita on ollut joka lähtöön, eikä ilmeisesti turhaan. Koulumaailmasta kuulee jo vähän valoisampiakin huomioita nuorten lukemisesta: osa nuorista on löytämässä tien takaisin kirjan äärelle. Silti tehtävää on vielä mallimaassamme, jossa noin joka kymmenennellä on heikko lukutaito.

Monelle nuorelle kirjamessut voivat olla yllättävä ensikosketus laajaan kirjamaailmaan. Kirjoja – myös niitä vanhanaikaisia paperisia – todella ilmestyy valtavat määrät joka vuosi, ja niillä on myös lukijansa. Suunnista kirjaan -tapahtuman yksi toivomus tietenkin on, että näin on myös tulevaisuudessa. Kirjasuunnistuspaperit kädessään vaeltavia nuoria ohjataan messuilla tutkimaan tarjontaa, pysähtymään hetkeksi kuuntelemaan lavalla esiintyviä kirjailijoita ja miettimään omia lukumieltymyksiään.

Tietokirjat ovat vahvasti läsnä kirjasuunnistuksessa. Monelle koululaisella juuri tietokirja on ensimmäinen askel kirjojen maailmaan. Joskus jopa niin, että nuori itse ei sitä edes tajua. Lukeminen sinänsä voidaan jostain syystä kokea raskaaksi ja tylsäksi toiminnaksi, mutta tietoteksti jostakin omasta harrastuksesta onkin tullut luetuksi tarkkaan kuin vahingossa. Oikeanlaisella tiedolla voi saada katu-uskottavuutta kaveripiireissä.

Kun nuori tubettaja Miklu esiintyi Lukuliike koulussa -tilaisuuksissa viime keväänä, hän kertoi olleensa hyvin laiska lukija lukioon asti. Sitten hänen käteensä sattui koripalloilija Michael Jordanin elämäkerta, jonka hän luki ahmien. Kirja tuntui olevan kirjoitettu juuri hänelle. Yksi kirja johti toiseen, ja nykyisin Miklu sanoo lukevansa noin 100 kirjaa vuodessa, enimmäkseen tietokirjoja. Lukemisessa porttiteoria voi siis todellakin pitää paikkansa.

Yksi kirjamessujen Suunnista kirjaan -tapahtuman tavoite on johdattaa nuori kirjan ääreen, näyttää heille, että tarjontaa on, ja sen joukosta voi hyvinkin löytyä se kirja, joka on kirjoitettu juuri hänelle.

Anne Helttunen on Äidinkielen opettajain liiton toiminnanjohtaja ja tietokirjailija.

Messuillaan täydestä sydämestä tietokirjan edestä

24.09.2019

Tuula Vainikainen

Syksyn kirjamessut lähestyvät. Itselleni se on jo muutamana vuonna tarkoittanut osallistumista Turun Kirjamessujen Tietokirjaraatiin. Tänä syksynä ei omaa kirjaa ole julkistettavana, vaan tuki- ja liikuntaelimistön ja nivelterveyden aihepiirissä liikkuva keväällä ilmestyvä opus on vielä työpöydälläni.

Suomen tietokirjailijoiden tuottama Tietokirjaraati nostaa esiin suomalaisen tietokirjasadon uutuuksia. Ohjelmanumero on mukana myös Helsingin messuilla. Neljä raatilaista valottaa viittä ruodittavaksi valittua kirjaa kahden minuutin ajan kutakin ja pisteyttää ne oman mieltymyksensä mukaan. Vähän kuin Levyraadissa mielipiteitä ja arvioita esitellään ja pisteitä jaetaan. Taatusti subjektiivisesti.

Raatilaisen pesti on kiehtovaa työtä. Raatilaisena tulee aika usein mentyä myös oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Kaikkien näitä vuosien kuluessa arvioimiani kirjoja en olisi muuten ottanut luettavaksi. Joka vuosi on toki mukaan osunut vähintään pari omaakin ennakkokiinnostuksen kohdetta. Tänä vuonna tarjottimella on sosiaalipolitiikkaa, biologiaa, filosofisia esseitä, historiaan suuntautuva matkakirja ja vaikeasti määriteltävä nuorten tietokirja. Ne tuovat paljon uutta tietoa, mutta herättävät myös tunteita ja panevat välillä väittämään vastaan kirjan tekijälle silloin, kun kyse on tekijän omasta tulkinnasta. Kaikki mitä tietokirjan kansien väleihin printataan, ei toki ole yksiselitteistä faktaa. Parhaimmillaan tietokirjat keskustelevat lukijan ja muidenkin ihmisten kanssa.

Muistan kun ensimmäisiä suomalaisia nykymuotoisia kirjamessuja oltiin Turussa suunnittelemassa vuonna 1990. Olin silloin Turun yliopiston tiedotuspäällikkö. Akateemisessa maailmassa kaikki eivät olleet varauksettomasti messuilun kannalla. Jotkut pitivät sitä vähän rahvaanomaisena tapana promota tutkimuksen tuloksia. Yliopistojen julkaisut olivat ulkoasultaan harmaita ja aika totisia teoksia. Niitä ei osattu eikä aina haluttukaan markkinoida. Paljon on tietokirjojen teosta ja messuamisesta opittu vuosien kuluessa, innostuttukin. Muun muassa se, että sarjajulkaisuissakin jokainen osa on yksilö, joka täytyy sellaisena tuoda esiin. Nykyään siihen nähdään oikea tarvekin.

Messut ovat mainio tapa tarjota tietokirjoillekin julkisuutta, jota ne kaunokirjallisuutta useammin jäävät vaille. Tietokirjojen julkinen arviointihan on harvinaista. Kun kaunokirjailija suree sitä, ettei kriitikko ole ymmärtänyt hänen kaikkia kirjallisia ratkaisujaan, tietokirjailija suree sitä, ettei tietokirjakriitikoita ole enempää.

Suomalaisen tietokirjan maailma on moninainen ja runsas. Eläköön se edelleen monipuolisena ja -äänisenä. On ilo olla mukana tuomassa tietokirjatyöläisten tuotoksia esille tietokirjaraatilaisena ja haastattelijana. Faktahommissa.

Tuula Vainikainen on turkulainen FM, lääketieteen toimittaja, tiedottaja ja tietokirjailija, joka on yksi Turun Kirjamessujen Tietokirjaraadin raatilaisista.

Vainikaisen kuva: Esko Jämsä

Egyptin orjasulttaanit tuhoutuivat mieluummin kuin sopeutuivat

10.09.2019

Andrei Sergejeff

Hyvän tietokirjailijan ja hyvän kaunokirjailijan yhdistää kyky kertoa tarinoita. Tietokirjallisuuden tehtävä on lisätä ymmärrystä maailmasta, ja ilman tarinaa tämä ei onnistu. Tarinan ansiosta tieto ei hajoa irrallisiksi faktoiksi vaan jäsentyy kokonaisuuksiksi.

Joskus kirjoittaja huomaa kertovansa pohjimmiltaan samaa tarinaa, vaikka aika ja paikka vaihtuisivat. Monet tarinat toistuvat historiassa, koska ihmisen käyttäytymismallit toistuvat. Yksi pelottavan yleinen kertomus on jonkin ihmisryhmän haluttomuus muuttaa kestämätöntä järjestelmää, koska heidän omat etunsa ovat sidottuja siihen. Kunnes he lopulta kaatuvat tämän järjestelmän mukana.

Viimeisimmässä kirjassani Egyptin historia: Kleopatran ajasta arabikevääseen huomasin kertovani tämän tarinan useammankin kerran. Egyptin matka kristitystä, egyptinkielisestä Bysantin provinssista valtaosin luvulta islamilaiseksi arabimaaksi ja lopulta arabikevään näyttämöksi kesti lähes puolitoista vuosituhatta. Eikä polku ollut aina tasainen. Sen varrella moni eturyhmä katosi järjestelmän mukana, koska eivät suostuneet muuttamaan sitä.

Missään tämä kova oppi ei ole niin ilmeinen kuin Egyptin mamelukkisulttaanien kohdalla. Vuosien 1250–1517 aikana mamelukeiksi kutsuttujen orjasotilaiden keskuudesta nousivat Egyptin sulttaanit, jotka hallitsivat laajaa ja vaurasta imperiumia. Sultanaatin alkuaikoina he olivat myös Lähi-idän tehokkain sotilasvoima. He pystyivät jopa lyömään vahvan mongoliarmeijan kenttätaistelussa, mitä kukaan ei ollut tehnyt ennen heitä.

Kaksi ja puolisataa vuotta myöhemmin sekä Egyptin mamelukit että heidän valtakuntansa olivat kuitenkin vain varjo entisestä. Maailma oli mennyt eteenpäin heidän ympärillään, mutta mamelukit kieltäytyivät uudistumasta tai uudistamasta valtakuntaansa. Välimeren alueella Eurooppa siirtyi keskiajasta renessanssiin, ja kilpaileva Osmani-turkkilaisten imperiumi imi itseensä tehokkaasti toimivia innovaatioita. Mamelukit sen sijaan hakivat mallia vain omista perinteistään, ja näistäkin he olivat huomattavasti innokkaampia omaksumaan huonoja puolia hyvien sijaan.

Luonnollisesti mamelukkien omista riveistä kuului varoittavia ääniä, ja moni vaikutti ymmärtävän, että imperiumin perustukset murenivat heidän altaan. Mutta liian monen lyhyen tähtäimen edut olivat sidottuja järjestelmän muuttumattomuuteen. Järjestelmästä oli tullut itsetarkoitus, joka tiesi tuottoisia virkoja ja nopeita ylennyksiä sekä kyvykkäille että kyvyttömille. Jopa mamelukkijärjestelmän alkuperäinen olemassaolon oikeutus oli aikaa sitten kadonnut. He eivät enää olleet ajanmukainen sotilasvoima vaan onttojen traditioiden vaalijoita. Mamelukit kieltäytyivät jopa omaksumasta tuliaseita.

Kun lopullinen yhteenotto Osmani-imperiumin kanssa puhkesi 1516, romahdus oli nopea. Köyhtynyt ja tehottomasti hallittu mamelukki-imperiumi sai koottua vain sisäisesti hajanaisen ja vanhanaikaisen armeijan, joka ratsasti suoraan päin ylivoimaisten osmanijoukkojen kanuuna- ja muskettitulta. Muutamassa kuukaudessa koko mamelukki-imperiumi pyyhkiytyi kartalta.

Historia on siitä ikävä, että aina välillä se heristää meille opettavaista sormea tällä tavoin. Jokainen järjestelmä luo omat eturyhmänsä, jotka hyötyvät sen jatkuvuudesta. Mutta tämä ei tarkoita, että kyseinen järjestelmä olisi hyvä, tai sitä olisi mahdollista ylläpitää loputtomasti. Sopeutumisen vaihtoehto voi olla romahdus.

Andrei Sergejeff on Lähi-itään erikoistunut historioitsija, joka on kirjoittanut Lähi-idästä useita tietokirjoja.

Lapsuuden sankareille

27.08.2019

Reetta Kettunen

Mitä muistan lapsuudestani? Kuulennot ja isot eläinkirjat. Leikit ja lukemisen. Kirjahyllyt, jotka tarjosivat kiinnostavaa sisältöä. Aluksi kirja oli fyysinen esine, joku mitä haistella ja maistella ja katsella kuvia. Kun lukutaito kehittyi, kirjat avasivat uusia maailmankaikkeuksia.

Kiitän lapsuuteni aikuisia, jotka mahdollistivat lukemalla kasvamisen. Kodin ja lähipiirin kirjahyllyistä löytyi tietoa ja tarinaa laidasta laitaan. Olen jälkikäteen ymmärtänyt, kuinka vanhempani hoitivat kasvatustehtäväänsä kirjojen, erityisesti tietokirjojen, välityksellä. Ei ollut sattumaa, että teosten joukkoon ilmestyi sairaudesta kertova kirja, kun läheinen sairastui. Lukemista löytyi niin kukista ja mehiläisistä kuin kaikkien kukkien oikeudesta kukkia. Oli myös satuja ja tarinoita. Lukemisen ähkyiässä ahmitut romaanit pelastivat monet historiantunnit ja -kokeet. Ei siis ole yhdentekevää, että fiktiossakin faktat ovat oikein.

Lapsuuteni kirjahyllyjä ei oltu järjestetty lajityypin mukaan. Tietokirja nojasi dekkariin, akuankat parnassoon. Opin, kuinka onnellinen lukija sukkuloi kirjallisuuden lajityylistä toiseen.

Onko kirjallisuuden ja kirjoittamisen luokittelulla sitten väliä? Tietenkin on. Kirjallisuuden laji on näkymätön sopimus kirjoittajan ja lukijan välillä. Kun tunnistaa lajin, osaa odottaa jotakin tekstiltä ja tietopohjalta. Tietokirjan lukija otaksuu lukevansa puntaroitua tietoa, romaanissa ei tarvitse olla totuutta kuin mausteena ja fantasiassa ei sitäkään. Kerrontatekniikka ja tekstityyppi voivat toki johtaa harhaan, myös tietoisesti. Uutissähke on asiatekstiä ja totta tai valeuutisena epätotta. Vanhentunut tietokirja on esitystekniikaltaan faktaa, mutta sisällöltään epätotta.

Kerronnanmuoto ja sisältö faktan ja fiktion sekä toden ja epätoden nelikentässä on oiva tapa hahmottaa lukukokemusta. Realistinen romaani on fiktion ja faktan rajamaata. Se saa kuitenkin enemmän vapausasteita faktantarkistuksessa, kuin jos saman teoksen etulehdellä lukisi dokumenttiromaani. Kun tietokirja edustaa totta, se siis faktatekstiä ja sisältö on laatuvarmistettua nykytietoa - fantasia on omalla oikeudellaan fiktiota ja epätotta olematta kuitenkaan valetta. Mutta mitä on tietokirja tai muu tietotuote, joka matkii asiajulkaisua, mutta jonka sisältö on tarkoituksella epätotta?

Kirjallisuudessa kannattaa ylittää turhia sisäisiä raja-aitoja ja luokitteluita kerrontatavan suhteen. Tarinallisuus on tietokirjoittamisen keinovalikoiman arkipäivää. Luemme journalistisia tietokirjoja, dokumenttiromaaneja ja puhumme faktafiktiosta. Tiedosta tehdään yhä useammin kuluttajaystävällistä, siis helposti lähestyttävää ja viihteellistä. Siinä ei ole mitään väärää, kunnes kerronnan tavat vievät pohjan sisällön laadulta ja luotettavuudelta. Vaikuttajien käsikirjassa lukee: laadi yksinkertainen viesti, sido siihen tunne, toista, toista ja toista.

Mikä vastalääkkeeksi?  Me lukijat ja median kuluttajat tarvitsemme tietoa, miten meihin vaikutetaan. Tarvitsemme parempaa tekstin ja esitystavan tehokeinojen ymmärrystä. Lue enemmän, epäilet enemmän, voisi olla uusvanha iskulause. Tarvitsemme lisää syvälukutaitoisia lukijoita.

Lukijoita ei saa päästää liian helpolla. Erityisesti tietokirjallisuudella on velvollisuus vaatia paneutumista lukemiseen. Miten brändäisimme hitaasti luettavat, keskittymistä ja syvempää luetun ymmärtämistä vaativat teokset? Voisivatko ne edustaa hyvinvointibuumia kuten mindfullnessia tai henkisyyden etsimistä? Jospa joogaretriitin sijaan olisi mediaseksikästä kertoa venyttelevänsä aivojaan haastavalla lukemisella? Lukemaan opetteleminen vaatii maratoonarin asennetta. Eteenpäin on jatkettava, vaikka kuinka tuntisi olevansa hapoilla. Aivot ovat lukulihas, joita voi harjoittaa.

Lapsuuteni aikuiset tarjosivat toimivan valmennusohjelman tulevalle lukijasukupolvelle. Lajiin tutustuttiin pikkuhiljaa, ja haastavuus kasvoi kykyjen lisääntyessä. Huumoriakaan ei unohdettu. Ulkohuussin kirjahyllyssä luki "shitlitteratur". Se ei arvottanut kirjoja vaan viesti siitä, että kirjallisuutta on monenmoista ja että kaikki, mitä luet, ei ole totta.

Kunpa jokaisen tulevan lukijan lapsuudessa olisi kirjallisuuden sankareita. Vanhempia, sukulaisia, ystäviä, kirjaston ammattilaisia, koulujen opettajia, jotka mahdollistavat kirjarikkaan lapsuuden. Sankareita ovat myös rohkeat kirjailijat ja kustantajat. Te kaikki mahdollistatte kirjallisuuteen tutustumisen, kukin omalla tavallanne.

***
Kirjoittaja innostui Maria Lassila-Merisalon esittelemästä nelikenttäanalyysistä, jonka voi lukea täältä. Lassila-Merisalo (2009): Faktan ja fiktion rajamailla. Kaunokirjallisen journalismin poetiikka suomalaisissa aikakauslehdissä.

Reetta Kettunen on pohjakoulutukseltaan kasvitieteen tohtori. Hän työskentelee Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteerinä, ja on mukana myös TIETOKIRJA.FI-tapahtuman ohjelmatyöryhmässä.

Tietokirjailija ja kansalliset myytit

13.08.2019

Oula Silvennoinen

Historia kuuluu kaikille, ja se aiheuttaa historiasta kirjoittavalle tutkijalle joskus ongelmia.

Olen julkaissut useita etupäässä Suomen lähimenneisyyttä käsitteleviä tietokirjoja. Akateemisen historiantutkimuksen ideana on tarkastella menneisyyttä kriittisesti ja rakentaa historiakuvaa lähdeaineiston varaan, ei minkään muun. Tämä pyrkimys törmää usein yhteen sen kanssa, että lukijoilla saattaa olla hyvin vahvoja omia käsityksiä menneisyydestä. Eivätkä kaikki suinkaan halua niitä kyseenalaistettavan.

Jokaista julkaisemaani teosta on seurannut vilkas yleisöpalaute. Se on hyvä asia: se osoittaa, että kirjoja luetaan, niitä innostutaan kehumaan tai moittimaan, ja että historiantutkimuksella ja tietokirjallisuudella on väliä. Ennen kaikkea se osoittaa, että menneisyydellä on väliä.

Tai tarkemmin, väliä on kuvitelmillamme menneisyydestä, ja niillä vasta suurta väliä onkin. Olen käsitellyt teoksissani esimerkiksi Suomen sekaantumista kansallissosialistisen Saksan kansan- ja joukkomurhapolitiikkaan ja Lauri Törnin ympärille viime vuosikymmeninä kehrättyä sankarimyyttiä. Kaikki eivät ole siitä pitäneet.

Olen saanut kuulla tuovani heidän näkökulmastaan epämiellyttäviä asioita esiin koska olen milloin kommunisti, milloin vihervasemmistolainen, tai omaa maataan vihaava ”mädättäjä”. Vihapalautteen antajien mielessäkään on tuskin käynyt, että heidän omissa käsityksissään saattaisi olla tarkistamisen varaa.

Kriittisen tutkimuksen ihanteena on olla kumartelematta yleistä mielipidettä. Näytön perusteella on uskallettava haastaa arvossapidetyimmätkin käsitykset. Historiantutkimus, joka tyytyisi myötäilemään vallitsevia uskomuksia ja varjelemaan ihmisten menneisyydestä itselleen rakentamia kuvitelmia ei palvelisi sen paremmin maata kuin kansakuntaakaan.

Menneisyydellä on muutama ylitsekäymätön ominaisuus. Se on mennyttä, eikä sitä voi enää suoraan tavoittaa. Menneisyys ei myöskään tappele vastaan, vaan sen voi itse kukin vääntää mihin muotoon hyvänsä ilman, että seuraukset nykyhetkessä olisivat välittömiä ja dramaattisia.

Kaikki käsitykset menneisyydestä ovat siksi enemmän tai vähemmän perusteltuja kertomuksia. Historian ammattitutkija on tässä kohtaa samassa asemassa kuin kuka hyvänsä; tutkijatkaan eivät tavoita menneisyyttä suoraan. Mutta heillä on puolellaan etu: lähdeaineistoon perehtyminen antaa asioista vivahteikkaamman ja todenmukaisemman kuvan. Siksi kannattaa edelleen luottaa vähemmän intuitioonsa, ja lukea enemmän historiaa käsittelevää tietokirjallisuutta.

Oula Silvennoinen on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja tietokirjailija. Hän on mukana TIETOKIRJA.FI–tapahtuman paneelikeskustelussa puhumassa kansallisten kuvien rikkomisesta torstaina 29.8. klo 13-14 (sali 104, Tieteiden talo, Kirkkokatu 6). Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Politiikan ennustaminen voi mennä pieleen, vaikka kuinka tiedolla yrittäisi

30.07.2019

Osallistuin vuonna 2018 eurooppalaiseen vertailevaan tutkimushankkeeseen, jossa pohdimme moniin aineistoihin pohjautuen uudenlaisen populismin nousua viidessä maanosan maassa. Julkaisimme myös tietokirjan hankkeesta.

Oma tehtäväni oli analysoida muun muassa Perussuomalaisen puolueen kesän 2017 hajoamisen vaikutusta puolueen kannatukseen. Vielä talvella näytti, että puolueen kannatus laantuisi noin 10 prosenttiin – ja näin myös omassa analyysissani arvelin. Nyt puolue kuitenkin on gallupeissa kärjessä. Eli pahasti metsään menin. Mutta miksi?

EU-vaalien alla Euroopan poliittisessa keskustelussa oli havaittavissa kolme eri tapaa suhtautua maailman ja tulevaisuuteen. Ne kuvaavat samalla isoa aikamme politiikan muutosta. Myös Suomessa nämä aatehistorialliset visiot näkyvät selvinä.

Ensimmäinen visio elää ehkä vahvimpana Donald Trumpin populistisessa politiikassa Yhdysvalloissa. Sitä kuvaa eräänlainen välinpitämättömyys tulevaisuudesta tai fatalismi. Voimme elää kuin ennenkin, tai vaikka viimeistä päivää. Tieteellisellä tiedolla ei ole juuri väliä. Tärkeintä on, mihin uskoo, ja miten oma näkemys saa huomiota mediassa.

Tätä maailmankuvaa edustaa myös suuri osa karismaattisista uskonnollisista liikkeistä – huominen ei liikaa huoleta, sillä maallisen maailman loppu on kuitenkin kovin lähellä. Suomessa tätä poliittista näkemystä edustaa sangen puhdasoppisesti Laura Huhtasaari.

Toinen populistinen tapa on sosiaalidarwinistinen ja myös osin fatalistinen. Visiona on, että vain parhaat säilyvät eli evoluutiossa tapahtuva vahvimman oikeus määrittää myös poliittisen ohjelman. Esimerkiksi populistisessa maahanmuuttokeskustelussa ajatus puhtaasta ja sekoittumattomasta kansakuntayhteisöstä pohjautuu tällaiseen filosofiaan. Tämä – lähellä Jussi Halla-Ahon poliittisia näkemyksiä oleva visio – on sukua myös Pentti Linkolan ajatuksille.

Kolmannessa linjassa – eli liberalismiin, demokratiaan ja yhtäläisiin ihmisoikeuksiin perustuvassa visiossa – on kahta edellistä laajempi historiallinen variaatio. Suurin osa vanhoista poliittisista liikkeistä pohjaa siihen, on kyse sitten sosiaalikristillisestä konservatismista, sosiaalireformista, sosialismista tai klassisesta liberalismista. Myös suurin osa vihreistä jakaa liberaalidemokraattisen vision. Vain pienet ja kaikkein radikaaleimmat äärivasemmistolaiset tai ekologiset ryhmät hylkäävät demokratian ja liberalismin arvot.

Kaikille kolmannen vision liikkeille on ominaista, että tieteellistä tietoa ei pääsääntöisesti kyseenalaisteta uskomuksilla. Samoin luotetaan vahvasti edustukselliseen demokratiaan ja yleisiin ihmisoikeuksiin, oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta, evoluutiosta tai väestötaloustieteestä. Samalla perinteinen oikeisto-vasemmisto-akseli on menettänyt merkitystään, eikä edes liberaali-konservatiivi-jako kuvasta parhaiten aikamme politiikan murrosta.

Euroopan poliittisissa keskusteluissa huomio kiinnittyy selvästi nyt siihen, miten liberaalidemokraattiset perinteiset liikkeet vastaavat kahden populistisen vision haasteeseen. Hämmästyttävän useissa poliittisissa tilaisuuksissa on vastakkain nyt populistien rintama ja monissa asioissa melko samankaltaiselta näyttävä perinteisten puolueiden rintama.

Huolestuttavinta on se, että keskusteluissa ja erityisesti mediassa uskomuksiin perustuvalle argumentoinnille on annettu sama arvo ja aika kuin tutkitulle tiedolle politiikan pohjana.

Jos todella haluamme vaikuttaa nykymaailman ongelmiin ja vastata globaaleihin haasteisiin, täytyy politiikan perustua siihen tutkittuun tietoon, jota meillä kyseisistä ilmiöistä on. Vaikka ennusteet välillä pieleen menisivätkin.

Jussi Pakkasvirta on alue- ja kulttuurintutkimuksen professori Helsingin yliopistossa ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen. Hän on mukana TIETOKIRJA.FI-tapahtumassa elokuun lopussa puhumassa poliittisesta puheesta.

Millaisia nuorten tietokirjoja tässä ajassa tarvitaan?

16.07.2019

Aleksis Salusjärvi

Kirjallisuuteen avautuu kiinnostava näköala, kun sitä katsoo heikosti lukevien silmin. Viimeiset vuodet olen opettanut noin 5 000 nuorta, jotka eivät harrasta käytännössä minkäänlaista lukemista. He ovat yleisö, jota kirjallinen kulttuuri ei tavoita kuin välillisesti.

Syitä lukemattomuuteen on useita, mutta kiinnostavampaa on, mistä nämä nuoret innostuvat. Minkälainen käsitys kirjallisuudesta on nuorella, joka pitää kirjallisuutta itselleen vieraana? Vastaukset tulevat läheltä nuorten omaa elämää. Esimerkiksi urheilijaelämäkerrat tai omaan elinympäristöön liittyvät teokset tavoittavat heidät helpoiten. On hämmästyttävää, miten moni lukemista karttava nuori tuntee Zlatan Ibrahimovicin tai Teemu Selänteen elämäkerran. Tällaiset tietokirjat löytävät helpoiten tiensä sellaisten ihmisten käsiin, joille painotuote on eksoottinen esine.

Tietokirjojen kirjoittajilla tuskin on itsellään kovin täsmällistä käsitystä omasta yleisöstään, saati siitä, että he edustavat kirjoillaan koko painettua kirjallisuutta lukemattomille nuorille lukijoille. Kiehtovaa on myös se, että kirjan paksuus ei vaikuta siihen tarttumiseen, jos aihe on tarpeeksi kiinnostava. Zlatan-kirjan sivumäärä on 448, ja sen on siitä huolimatta selättänyt moni sellainen lukihäiriöinen poika, jolle jokainen sivu on pieni taistelu.

Kun keskustelen nuorten kanssa kirjallisuudesta, etäisyydet käyvät selväksi. Kirjallisuuden ammattilaisista tai instituutioista vain kirjastot ovat tuttuja. Jokainen uutta yleisöä tavoittava kirja on painoarvoltaan massiivinen. Viesti on tuttu kaikessa kirjallisuudessa: kirjaa ei voi julkaista ”kasvottomalle massalle”, vaan julkaisijan on tunnettava yleisönsä. Kirjoja tulisi tehdä ennemmin nuorten kanssa kuin nuoria varten.

Myös moraalilla on merkitystä. Crime Time on kunnostautunut julkaisemaan heroisoivia kirjoja rikollisista, jotka löytävät hyvin tiensä nuorten käsiin. Kirjojen ”rankka elämä”-viitekehys kasvattaa kertomuksia sosiaalista arvostusta rikoksilla saaneista miehistä, joiden älyllinen ponnistelu ei ylitä kolmen pennin narsismia. Näillä kirjoilla on selvä paikkansa rikollisuuden julkisessa käsittelyssä, mutta arvomaailmaltaan ne sortuvat lähinnä opportunismiin. Kun järjestäytyneestä rikollisuudesta kirjoitetaan mytologiaa, sille synnytetään oikeutus. Kaipaisin sen vastapainoksi teoksia, joissa lapsille huumeita myyvä aikuinen mies kertoisi rehellisesti elämänfilosofiansa.

Nämä esimerkit saattavat näyttää triviaaleilta, mutta täällä kirjallisuuden reunamaalla ne edustavat sivistystä. Kaikista kirjoista juuri tietokirjat tuntuvat olevan paras keino tavoittaa lukemista karttavat nuoret.

Aleksis Salusjärvi opettaa lukutaitoa Uudenmaan alueella erityisopetuksessa, sairaalakouluissa ja vankilan nuortenosastoilla. Hän on mukana TIETOKIRJA.FI-tapahtumassa elokuun lopussa puhumassa uudenlaisista sankaritarinoista ja lastenkirjallisuuden trendeistä.

Haku päällä: Näennäistiedosta punnittuun tietämättömyyteen

2.07.2019

Marjo Heiskanen

Kesäilojeni ytimessä on klassikko: lekottelu puutarhatuolissa kirjapinot vierellä. Tuolini istuinosa on vuosien saatossa antanut periksi ja muotoutunut mukavaksi ryhdittömäksi pussiksi. Upoksissa löhöasennossani muistuttanen elävästi kuuluisaa sikaa säkissä.

Nyt vieressäni metallijakkaralla kohoaa pino, jossa ylimpinä ovat Mila Engelbergin Miehiä ja naisihmisiä - suomen kielen seksismi ja sen purkaminen (PDF saatavana täältä), veneenrakennusopas, SKS:n apteekkimuistelusten julkaisu Kolmella markalla kanfärttiä, vanha saksalainen kuvasanakirja ja näiden alla paksusti lasten tietokirjallisuutta.

Laiska asento houkuttelee mielen liikkeeseen, sillä kirjapinon hitaasti muuttaessa muotoaan tulen syvästi tietoiseksi ymmärrykseni reikäisyydestä, kuoppaisuudesta ja ohuudesta. Kärsä kirjassa kiinni vaivaan löytyy apu, ei ehkä helppo, mutta pätevä. Lukemalla, joskus vain selaamallakin, harsin kasaan aiempaa laajempia näköaloja ja täytän tyhjiöitä.

En aina etsi tietokirjoistani mitään erityistä, mutta silti haku päällä odotan, mitä punnittavaksi tarjoutuu. Suorastaan elintärkeänä pidän, etten maailman nykyhaasteiden keskellä sortuisi kuvittelemaan, että monimutkaisiin kysymyksiin on olemassa yksinkertaisia vastauksia. Kesätavoitteeni onkin ottaa hengiltä muutamia luuloistani ja väärinkäsityksistäni ja kartella mielipiteisiin tarrautumista.

Lukijana kirjojen välillä loikkiminen on riemullista ja vapauttavaa. Tekijänä se ei aina siltä tunnu. En oikeastaan osaa tai halua selittää, miksi kirjoittajana loikin tyylistä ja lajista toiseen, tietämättömyyteni lajista toiseen, kaunokirjallisuudesta tietokirjallisuuteen ja molempien sisällä alalajista toiseen. Olen usein esittänyt itselleni toiveen asettumisesta, mutta toistaiseksi turhaan. Yhtä hyvin voinen siis luovuttaa ja antaa teoksen itsensä määrätä lajinsa. Haluanhan lukijanakin koko kattauksen. Nautin sen aavistelusta, mitä en vielä tiedä tai osaa.

Kun nostan katseeni veneenrakentamisen oppaasta ja kohennan asentoani notkuvassa tuolissani, silmään sattuu hautova sepelkyyhky. Sen puoliso tarjoaa risua rakennelmaan, jonka lintupari on päätynyt pystyttämään vanhaan punakaneliimme. Hautova kyyhky hetkuttaa pyrstönsä sivummalle, antaa puolison sujauttaa oksan paikoilleen ja jatkaa häiriytymättä kyyköttämistään pikkuruisessa ja harittavassa mutta ilmeisen toimivassa pesässään.

Samassa hengessä jatkan minäkin törröttävien faktojen solmimista toisiinsa. Venettä tuskin rakennan, vaikka Osmo Perälän Puuvene siihen hyvät neuvot tarjoaakin. Kesätuulessa iloitsen jo siitäkin tiedosta, että veneen kaarittamisessa on hyvä olla mukana kolme henkilöä. Seuraavaksi selvitän, mitä on pasuttaminen.


Kuva: Laura Malmivaara

Marjo Heiskanen (MuM, VTK) on vapaa kirjailija, joka kirjoittaa sekä tieto- että kaunokirjallisuutta.

Yhdessä lukemaan!

18.06.2019

Päivi Kosonen

Savvy Psychlogist houkuttelee klikkaamaan: ”Näin lukeminen muokkaa aivojasi”. Yle syöttää tutkimustietoa: ”Kirjoja lukenut teini osaa jopa 70 000 sanaa”. Lukukeskuksen 10 faktaa lukemisesta muistuttaa puolestaan, että ”Lukeminen ehkäisee syrjäytymistä”.

Erilaisia lukemisen merkitystä hehkuttavia viestejä ohjautuu päivittäin sosiaalisen median virtaani ja viestipalveluihini. On katsottava todella tarkkaan, mistä viesti on peräisin ja mihin tieto perustuu.

Vaikka yleistietona voidaan väittää, että lukemisella on myönteisiä vaikutuksia, monet asiat pohdituttavat eri alojen tutkijoita edelleen. Mitä lukemisen vuorovaikutuksessa tapahtuu? Millainen lukeminen kannattaa? Yksin vai yhdessä? Hiljaa vai ääneen? Kaunoa vai tietoa? Onko alustalla väliä?

Lukemisen perustutkimus koskee lukemiseen liittyvää kuvittelemista, sitä mitä mielessämme tapahtuu lukiessamme. Humanistitutkijoiden lisäksi lukemisen mysteeri houkuttaa psyko-, neuro- ja lääketieteen tutkijoita, samoin kuin jatkuvasti kasvavan monitieteisen lääke- ja hoitotieteen tutkijoita. Joidenkin tutkimusten mukaan mieltämme aktivoivat erityisesti kertomukset. Toisten mukaan taas nimenomaan kaunokirjallisuus lisää mielen taitoja ja empatiakykyjä.

Tosiasia on ainakin se, että lukemistieto muodostaa merkittävän ja kilpaillun tutkimuskentän nykymaailmassa. Yksilöllistä lukemiskokemusta on nimittäin erittäin vaikea tutkia ja mitata. Lupaavaa tutkimusnäyttöä on kuitenkin saatu yhdessä lukemisen vaikutuksista. Malleja ja menetelmiä riittää, mutta perusasetelma on yksinkertainen. Luetaan ja keskustellaan yhdessä.

Olen itsekin osallistunut erilaisiin lukupiireihin. Viime vuosina olen alkanut viedä elämäkertoja ja narratiivista tietokirjallisuutta kaunokirjallisuuden rinnalle ohjaamiini lukupiireihin. Kokemukset ovat lupaavia. Toisten kanssa keskustellessa oma kokemus rikastuu, elämä tuntuu mielekkäämmältä ja tulevaisuus piirun verran toiveikkaammalta.


Päivi Kosonen on kirjallisuustieteen dosentti ja kirjallisuusterapeutti, joka on mukana kertomusten hyvinvointivaikutuksia tarkastelevassa Suomen Akatemian tutkimushankkeessa. Kosonen on myös Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen.

Tietokirja eheyttää lukion

4.06.2019

Tuula Uusi-Hallila

Peräti 42 osumaa! Tietokoneeni on juuri laskenut, kuinka monta kertaa tietokirja-alkuinen sana esiintyy 350-sivuisessa asiakirjassa. Kyseessä on luonnos lukion uuden opetussuunnitelman perusteiksi.

Kerrotaan, että ennen peruskoulua monikaan ei ollut kiinnostunut opetussuunnitelmasta. Kirja pölyttyi opettajainhuoneen hyllyssä, joten sen väliin oli turvallista panna talteen tärkeä paperi.

Nykykoulussa opetussuunnitelma on kovassa käytössä. Se määrittää opetuksen tavoitteet ja sisällöt ja osaltaan varmistaa opetuksen yhdenmukaisuuden erilaisissa kouluissa maan eri osissa. Lukion uusi opetussuunnitelma julkaistaan ensi marraskuussa, ja koulut alkavat noudattaa sitä elokuussa 2021.

Nyt käytössä oleva vuoden 2015 LOPS on ensimmäinen, jossa mainitaan tietokirja-sana. Tosin se esiintyy vain äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yhteydessä. Kirjallisuus on siis muutakin kuin kaunokirjallisuutta. Moni nuori tarttuu hanakasti tietokirjaan, joka käsittelee omaa harrastusta, haaveissa olevaa opintoalaa tai vaikkapa idolin elämää. Kun on lukenut kokonaisen kirjan, haluaa lukea ehkä toisenkin, ja näin lukemiseen voi syttyä aivan uudenlainen innostus.

Ajattelin toiveikkaasti, että ehkä uusi opetussuunnitelma velvoittaa käyttämään tietokirjoja monessa oppiaineessa. Mutta ei sittenkään: kaikki 42 mainintaa ovat edelleen äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaineen yhteydessä. Oppimääriä on toki paljon: suomen kieli, saamen kieli, romanikieli, viittomakieli ja suomi toisena kielenä. Lisäksi facklitteratur mainitaan ruotsinkielisten äidinkielen opetussuunnitelmassa.

Miksi tietokirjoista ei puhuta historian, uskonnon, biologian tai psykologian opetussuunnitelmissa?

Tietokirja-sanaa ei käytetä, mutta asia on kyllä kudottu monen oppiaineen tavoitteisiin. Esimerkiksi historian opetuksen yhtenä tavoitteena on etsiä, tulkita ja arvioida lähdekriittisesti erilaisia kirjallisia lähteitä. Miten tavoitteeseen voisi päästä tutustumatta tietokirjoihin?

Uusi opetussuunnitelma kannustaa myös oppiaineiden yhteistyöhön. Biologian tavoitteissa todetaan, että opetukseen sisältyviä ilmiöitä tarkastellaan erityisesti maantieteessä, kemiassa, fysiikassa, psykologiassa ja terveystiedossa kullekin oppiaineelle ominaisella tavalla. Monen ilmiön käsittelyssä tietokirjat eheyttävät oppimista.

Asiastaan innostuneet opettajat ovat aina osanneet kertoa, mitä kiinnostavaa ovat lukeneet. Kun lukiolainen tuli äskettäin kysymään, olisiko koulussa Tunne aivosi -nimistä kirjaa, ja toinen kaipasi Populismin aikaa, arvasin, että terveystiedon opettaja ja yhteiskuntaopin opettaja olivat tehneet työtään kirjavinkkareina.

Tuula Uusi-Hallila on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen varapuheenjohtaja.

Kuva: SKS, Jouni Harala