Pelastaako kirja-alan selvitys kirja-alan?
Huhtikuun lopulla julkistettiin hartaasti odotettu Markus Leikolan laatima Selvitys kirja-alasta ja soveltuvin osin lukemisesta. Tekijänsä toiveiden mukaisesti se on herättänyt keskustelua, osin kiivastakin. Laajassa selvityksessä on paljon pureksittavaa, se ei ole pelkkää yleistä pohdintaa kirjallisuudesta vaan sisältää parikymmentä konkreettista toimenpide-ehdotusta ja useita jatkoselvityskohteita.
Tietokirjailijoiden kannalta selvityksessä on monia hyviä huomioita ja ehdotuksia. Keskeisimpiä on apurahapolitiikkaan ehdotettu muutos. Tietokirjallisuus nostettaisiin tasavertaiseksi kaunokirjallisuuden rinnalle – tai tarkemmin sanottuna niiden välillä ei enää tehtäisi eroa. Toimenpide-ehdotuksen sanoin: ”Tieto- ja kaunokirjallisuuden raja poistetaan valtion taiteilija-apurahoissa sekä ns. kirjastoapurahoissa.”
Kirjastoapurahalaissa on kauno- ja tietokirjallisuuden jakosuhteeksi määritelty epäreilu 90/10 ja toisaalta tietokirjailijoille ei ole tarjolla useamman vuoden mittaista apurahoitusta. Samalla kun taiteilija-apurahat avattaisiin myös tietokirjailijoille ja kirjastoapurahasta poistettaisiin tietokirjailijoiden erilliskiintiö, esittää Leikola apurahojen määrärahoihin miljoonan euron korotusta, joka toteutettaisiin porrastetusti.
Selvityksen mukaan myös lainauskorvauksen määrärahaa pitäisi korottaa, mutta tarve on selvästi suurempi kuin Leikolan ehdottama miljoona euroa. Edellisestä korotuksesta on vierähtänyt vuosikymmen, ja siinä ajassa elinkustannukset ovat nousseet kaksikymmentä prosenttia. Lisäksi lainausmäärät ovat kaiken aikaa kasvussa, mikä pienentää lainakohtaista korvausta.
Jos ja toivottavasti kun selvitys kiteytyy kirjallisuuspoliittiseksi toimenpideohjelmaksi, on käytännössä varmaa, että kaikki ehdotetut toimenpiteet eivät toteudu ainakaan sellaisenaan. Esimerkiksi vanhan mallin mukaiseen vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotukeen ei ole paluuta, mutta Leikolan kehittämä valikoiva automaattituki (VAT) ei vakuuta. Ehdotuksen mukainen tuki kohdistuisi kirjallisuuden laadun sijasta painosmäärien kasvattamiseen.
Osa selvityksessä ehdotetuista toimenpiteistä olisi toteutettavissa ilman lisärahoitusta, osa ei. Erilaisten määrärahojen korottaminen lisäisi valtion menoja ja toisaalta erittäin kannatettava kirjojen arvonlisäveron lasku nollaan vähentäisi valtion tuloja. Ja tunnetusti tällaisina taloudellisesti tiukkoina aikoina raha ratkaisee.
On kuitenkin hyvä muistaa, että raha ratkaisee myös kirjallisuuden ja sen tekijöiden kohdalla: jos kotimaisen kulttuurin ja tietovarmuuden taso halutaan säilyttää, loputtomiin ei voi laskea sen varaan, että me kirjailijat teemme työtämme puoli-ilmaiseksi.
Ehkä joku odotti, että Selvitys kirja-alasta ja soveltuvin osin lukemisesta on jonkinlainen viisastenkivi, joka ratkaisee yksin tein kaikki alan ongelmat. Sellaista taikakalua ei ole olemassakaan.
Meidän kirjailijoiden on jatkettava ponnisteluja asioiden parantamiseksi. Suosittelen selvityksen lukemista ajatuksella ja kannustan osallistumaan siitä käytävään keskusteluun.
Markus Hotakainen
Kirjoittaja on Suomen tietokirjailijat ry:n varapuheenjohtaja.