Faktahommissa

Politiikan ennustaminen voi mennä pieleen, vaikka kuinka tiedolla yrittäisi

Osallistuin vuonna 2018 eurooppalaiseen vertailevaan tutkimushankkeeseen, jossa pohdimme moniin aineistoihin pohjautuen uudenlaisen populismin nousua viidessä maanosan maassa. Julkaisimme myös tietokirjan hankkeesta.

Oma tehtäväni oli analysoida muun muassa Perussuomalaisen puolueen kesän 2017 hajoamisen vaikutusta puolueen kannatukseen. Vielä talvella näytti, että puolueen kannatus laantuisi noin 10 prosenttiin – ja näin myös omassa analyysissani arvelin. Nyt puolue kuitenkin on gallupeissa kärjessä. Eli pahasti metsään menin. Mutta miksi?

EU-vaalien alla Euroopan poliittisessa keskustelussa oli havaittavissa kolme eri tapaa suhtautua maailman ja tulevaisuuteen. Ne kuvaavat samalla isoa aikamme politiikan muutosta. Myös Suomessa nämä aatehistorialliset visiot näkyvät selvinä.

Ensimmäinen visio elää ehkä vahvimpana Donald Trumpin populistisessa politiikassa Yhdysvalloissa. Sitä kuvaa eräänlainen välinpitämättömyys tulevaisuudesta tai fatalismi. Voimme elää kuin ennenkin, tai vaikka viimeistä päivää. Tieteellisellä tiedolla ei ole juuri väliä. Tärkeintä on, mihin uskoo, ja miten oma näkemys saa huomiota mediassa.

Tätä maailmankuvaa edustaa myös suuri osa karismaattisista uskonnollisista liikkeistä – huominen ei liikaa huoleta, sillä maallisen maailman loppu on kuitenkin kovin lähellä. Suomessa tätä poliittista näkemystä edustaa sangen puhdasoppisesti Laura Huhtasaari.

Toinen populistinen tapa on sosiaalidarwinistinen ja myös osin fatalistinen. Visiona on, että vain parhaat säilyvät eli evoluutiossa tapahtuva vahvimman oikeus määrittää myös poliittisen ohjelman. Esimerkiksi populistisessa maahanmuuttokeskustelussa ajatus puhtaasta ja sekoittumattomasta kansakuntayhteisöstä pohjautuu tällaiseen filosofiaan. Tämä – lähellä Jussi Halla-Ahon poliittisia näkemyksiä oleva visio – on sukua myös Pentti Linkolan ajatuksille.

Kolmannessa linjassa – eli liberalismiin, demokratiaan ja yhtäläisiin ihmisoikeuksiin perustuvassa visiossa – on kahta edellistä laajempi historiallinen variaatio. Suurin osa vanhoista poliittisista liikkeistä pohjaa siihen, on kyse sitten sosiaalikristillisestä konservatismista, sosiaalireformista, sosialismista tai klassisesta liberalismista. Myös suurin osa vihreistä jakaa liberaalidemokraattisen vision. Vain pienet ja kaikkein radikaaleimmat äärivasemmistolaiset tai ekologiset ryhmät hylkäävät demokratian ja liberalismin arvot.

Kaikille kolmannen vision liikkeille on ominaista, että tieteellistä tietoa ei pääsääntöisesti kyseenalaisteta uskomuksilla. Samoin luotetaan vahvasti edustukselliseen demokratiaan ja yleisiin ihmisoikeuksiin, oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta, evoluutiosta tai väestötaloustieteestä. Samalla perinteinen oikeisto-vasemmisto-akseli on menettänyt merkitystään, eikä edes liberaali-konservatiivi-jako kuvasta parhaiten aikamme politiikan murrosta.

Euroopan poliittisissa keskusteluissa huomio kiinnittyy selvästi nyt siihen, miten liberaalidemokraattiset perinteiset liikkeet vastaavat kahden populistisen vision haasteeseen. Hämmästyttävän useissa poliittisissa tilaisuuksissa on vastakkain nyt populistien rintama ja monissa asioissa melko samankaltaiselta näyttävä perinteisten puolueiden rintama.

Huolestuttavinta on se, että keskusteluissa ja erityisesti mediassa uskomuksiin perustuvalle argumentoinnille on annettu sama arvo ja aika kuin tutkitulle tiedolle politiikan pohjana.

Jos todella haluamme vaikuttaa nykymaailman ongelmiin ja vastata globaaleihin haasteisiin, täytyy politiikan perustua siihen tutkittuun tietoon, jota meillä kyseisistä ilmiöistä on. Vaikka ennusteet välillä pieleen menisivätkin.

Jussi Pakkasvirta on alue- ja kulttuurintutkimuksen professori Helsingin yliopistossa ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen. Hän on mukana TIETOKIRJA.FI-tapahtumassa elokuun lopussa puhumassa poliittisesta puheesta.