Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä, lukemisesta ja tietokirjallisuuden nykytilasta.

Blogitekstit ilmestyvät parillisten viikkojen tiistaisin.

#faktahommissa


Faktahommissa-blogin kirjoitukset

Annamari Saure: Apurahalla aikaa ja arvostusta

Anita Lehikoinen: Kartutetaan tietopääomaa!

Kasper Strömman: Ai sinäkin olet kirjoittanut kirjan

Anna-Stina Nykänen: Yksin kotona kasvoin kirjailijaksi

Päivi Kosonen: Kustavin pyhissä faktahommissa

Pepe Forsberg: Poikkeusolot saapuvat, talous romahtaa

Anne Rutanen: Poikkeusaikojen tietokirjafestari

Jan von Heiroth: Kurkistus verhon taakse

Saku Tuominen: Tietokirjailijaksi tiedonhalusta

Reetta Kettunen: Työsuunnitelma, työsuunnitelma ja vielä kerran työsuunnitelma - Eli kepeästi apurahahakemuksista, pöydän tältä puolen

Laura Ertimo: Ponnahduslautoja – Miksi ihmeessä teen tietokirjoja lapsille?

Heidi Haapalahti: Kevät on puutarhakirjan sesonkiaikaa

Anne Mäntynen: Tietokirjallisuutta opiskelemaan!

Sanna Haanpää: Vinkkejä apurahahakuun: panosta hyvään työsuunnitelmaan

Maria Pettersson: Tietokirja joukkorahoituksella

Ville Rauvola: Tietokirjailijaksi tullaan lukemalla

Kirsi-Maria Vakkilainen: Koronavuosi korosti laadukkaan ja monipuolisen oppimateriaalin arvoa

Timo Tossavainen: Hyvää uutta vuotta – ja vähän vanhoja kujeitakin!

Markku Löytönen: Kirjoittaminen on joukkuelaji

Reetta-Liisa Pikkola : Tietokirjat kirjakaupassa koronan vuonna 2020

Kai Myrberg: Apurahat – tietokirjailijan paras ystävä

Nasima Razmyar: Tietokirja herättää tiedonjanon

Meri-Tuuli Auer: Sata ja viidennes uutta lukuvinkkiä kouluun

Ronja Salmi: Kirjamessut verkossa ovat osa tulevaisuutta

Eleonoora Kirk: Tietokirjavientiä korona-aikaan

Ville Eloranta: Markkinoinnin opettelu voi tehdä kirjahankkeelle ihmeitä

Faktahommissa

Peruskoululaiset tarvitsevat kirjoja

23.04.2019

Helena Ruuska

Suomi on koulutuksen mallimaa, sillä kansainvälisessä Pisa-tutkimuksessa suomalaiskoululaiset ovat olleet jo vuosikymmeniä maailman parhaita lukijoita. Siitä huolimatta huolipuhetta riittää. Nuoret eivät enää jaksa lukea pitkiä tekstejä, kokonaisista kirjoista puhumattakaan.

Pojat eivät lue, mutta eivät taida lukea enää tytötkään. Tätä syöksykierrettä hillitään lukutaitokampanjoilla. Ne sisältävät paljon puhetta lukemisesta mutta vähän tekoja.

Kokemukseni (ja tutkimustenkin) mukaan ala-asteikäiset lukevat vielä kirjoja. Viimeistään alakoulun ja yläkoulun välisenä kesänä lukuhalut kuitenkin katoavat. Sosiaalinen elämä vie mennessään ja internetin tarinataivas korvaa kirjat.

Yläkoululaisen harrastusluetteloon lukeminen ei enää mahdu. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle kirjoitettu ensimmäinen teksti paljastaa, että viimeisestä luetusta kirjasta taitaa olla jo jokunen tovi. Ajattelu ja kieli ovat solmussa, sanoja asioiden ilmaisemiseen ei ole. Kirjoittaminen on vaikeaa, ja lukeminen on työlästä.

Ala-asteen opetussuunnitelmissa on puhuttu vuosikymmeniä lukuharrastuksen virittämisestä ja vaalimisesta. Luokanopettaja on vinkannut kirjoja ja yrittänyt löytää jokaiselle mieluista luettavaa.

Hyvästä työstä huolimatta muut asiat nuorten elämässä ovat kiilanneet lukemisen ohi. Kirja on hidas ja vanhanaikainen. Digikirjasta ei ole kirjan maineen palauttajaksi.

Yläkoulun herkkähipiäinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ei uskalla vaatia ja pakottaa lukemaan kirjoja, ettei vain tapa lukuhaluja. Kuollutta ei kuitenkaan voi tappaa. Kannattaisi miettiä muita keinoja.

Onko lukuharrastuksen virittäminen ja vaaliminen enää hyvä kirjallisuuden opetuksen lähtökohta? Matematiikan tunneilla lasketaan. Opettaja ei kysele, kiinnostavatko nämä laskut.

Yläkoulussa kirjallisuutta opettava kuulee saman tarinan vuodesta toiseen: ”Luulin, että tää kirja on tylsä, mutta se olikin parempi kuin luulin.” Mitä tästä tositarinasta voi oppia?

Opettajan pitää jaksaa vaatia ja pakottaa lukemaan tieto- ja kaunokirjallisuutta.

Mutta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaparalla on muitakin ongelmia kuin lukuhaluttomat teinit. Nimittäin koulujen kirjahyllyt ammottavat tyhjinä ja oikeudet hankkia digikirjoja puuttuvat. Kaikki maksaa. Kunnankirjastoon on koululta pitkä matka, eikä sielläkään odota runsaudensarvi.

Miten taataan koulutuksen mallimaan kansalaisten lukutaito tulevaisuudessa? Ehdotus on yksinkertainen: hankitaan verovaroin tieto- ja kaunokirjallisuutta peruskoulun yläasteelle ja velvoitetaan normatiivisen opetussuunnitelman avulla opettajat luettamaan oppilailla kokonaisteoksia.

Kaikki eduskuntavaaliehdokkaat puhuvat koulutuksen puolesta. Lukutaito on oppimisen kivijalka. Siksi peruskoululaiset tarvitsevat kirjoja, mutta kirjat maksavat. Vallanpitäjät – kansanedustajat – voivat puheen sijasta tehdä tekoja lukutaidon hyväksi.

Seuraavassa sitaatissa Lassi Sinkkosen Solveigin laulu -romaanin paikalla voisi lukea mikä tahansa teos:

"Solveigin laulu oli hyvin erilainen romaani, kuin mitä ajattelin sen ennen lukemista olevan. Se näytti ulkoapäin hyvin vanhanaikaiselta kirjalta sekä sellaiselta, johon en itse ikinä ensimmäiseksi tarttuisi ja alkaisi lukemaan. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen siihen, että sain sen lukea."


Kuva: Pentti Nisonen / WSOY

Helena Ruuska on FT, tietokirjailija sekä äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori

Kommentointi

Otsikko:
Kommentti:
Nimi:
 

Lahja opettajalle ja koululle

Kirja on hyvä lahja opettajille, oppilaille ja meille kaikille. Jos opettaja ei halua pitää kirjaa, sen voi jättää koulun opettajainhuoneeseen tai kirjastoon.

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/puheenaiheet/mielipide/mit%C3%A4-opettajalle-lahjaksi-1.135050

- ke 24. huhtikuuta 2019 22.46.24