Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä, lukemisesta ja tietokirjallisuuden nykytilasta.

Blogitekstit ilmestyvät vuonna 2024 kerran kuussa.

#faktahommissa


Faktahommissa-blogin kirjoitukset

Markus Hotakainen: Onko suomalaisella tietokirjallisuudella menekkiä maailmalla?

Mervi Holopainen: Laadukkaan oppimateriaalin tärkeä rooli

Iiris Nuutinen: Syksy viestintäharjoittelussa Suomen tietokirjailijoilla

Anne Mäntynen: Tietokirjallisuuden lajit ja rajat

Pirita Tolvanen: Tietokuvituksen lähteillä

Kirsi Vainio-Korhonen: Ihmiset tietokirjan näyttämöllä

Timo Tossavainen: Tietokirjoista saaduilla tuloilla ei pitkälle pötki

Vilja-Tuulia Huotarinen: Turun Kirjamessujen ohjelmajohtajan tehtävässä

Pirjo Hiidenmaa: Lukeminen on yhteinen asia!

Ulla-Maija Paavilainen: Tärkeintä on luottamus

Lauri Järvilehto: Luovuus ja keskittyminen tietokirjailijan työssä

Anne Rutanen: Tietokirjafestivaalin rakentaminen on joukkuelaji

Tommi Wallenius: Havaintoja kevään 2023 jäsenkyselystä

Henri Satokangas ja Ilona Lindh: Tyypillisen tietokirjan jäljillä

Jenni Stammeier: Tietokirja syntyy apurahalla

Ulla Ilomäki-Keisala: Mitä laadukas oppimateriaali merkitsee tässä ajassa?

Timo Tossavainen: Treffeillä tekoälyn kanssa

Juhana Aunesluoma: Ennätysmäärä hakemuksia – suomalainen tietokirjallisuus voi hyvin

Hannele Cantell: Laadukkaat oppimateriaalit takaavat opetuksen tasa-arvon

Ville Blåfield: Mistä aloittaa? Helsingin Kirjamessujen ohjelman kuratointi on kaaoksen hallintaa

Mikko Niemelä: Sitaattioikeus – miten se menikään?

Sanna Nyqvist: Eroon kesäterästä eli miten päästä kirjoittamisessa alkuun tauon jälkeen?

Kati Boijer-Spoof Heikinheimo: Tietokirjailija, maltatko palautua?

Mikko Niemelä: Mitä tekijänoikeuslain uudistus merkitsee tietokirjailijoille?

Riitta Luhanka-Aalto: Kirja omakustanteena – vinkkini kirjoittajalle

Ville-Juhani Sutinen: Tieto tarinan kehyksessä

Faktahommissa

Oppikirjailijapalkinto rohkaisee oppikirjailijaa

21.01.2020

Mervi Holopainen

Oli vuoden 2012 loppuvuoden perjantai-iltapäivä. Muistan edelleen hyvin, kun puhelin soi ja ajattelin jättää vastaamatta tuntemattomaan numeroon. Vastasin kuitenkin. Olin joskus salaa toivonut, että jo silloin pitkäaikainen oppikirjatyöni palkittaisiin joskus. Mutta silti puhelu yllätti. Minulle vaikeinta oli pitää salaisuus palkinnon julkistamiseen saakka. Tuntui juhlalliselta, kun luin Oppikirjailijapalkinnon perusteluista, että se myönnetään ansiokkaasta ja laajasta oppikirjatyöstä.

Oppikirjoja tehdään iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Vaikka olen tehnyt oppikirjoja eri tekijäryhmien jäsenenä, tekeminen on usein yksinäistä, jopa tylsää puurtamista. Niinpä palkinnon saamisesta ja siihen liittyvästä tunnustuksesta piti ottaa kaikki ilo irti. Palkintoa juhlistettiin myös työpaikalla juomalla ”voittokahvit”. Minua haastateltiin paikallislehteen, ja yliopiston tiedotus julkaisi jutun. Tuntui kuin olisi julkkis.

Niin kuin varmasti moni muukin oppikirjailija, pääsin tekijäryhmään sattumien kautta. Oppikirjailu on ainakin minulle ollut joukkuepelaamista. Niinpä olinkin onnellinen, että samoissa tekijäryhmissä kanssani ollut Antero Tenhunen sai palkinnon samaan aikaan. En tosin itse ole koskaan harrastanut mitään joukkueurheilua, eli siinä mielessä analogia ontuu.

Palkkatyönäni toimin lukion ja yläkoulun opettajana sekä opetusharjoittelun ohjaajana. Parempaa täydennyskoulutusta siihen työhön ei olekaan kuin tekijäryhmän kokoukset. Niissä ideoita pompotellaan, hylätään omatkin ensin hyvältä tuntuneet ideat, hiotaan tekstejä, keskustellaan opettamisesta, opetussuunnitelmista ja muuten vain höpistään. Muista oppikirjailijoista on tullut ystäviä. Olemme yhdessä kokeneet omia ja puolisoiden sairastumisia, lasten valmistumisia ja lastenlasten syntymiä. Olemme eläneet yhdessä. Vuosien mittaan välissä on ollut ajanjaksoja, jolloin kirjoja ei ole tehty, mutta yhteys on säilynyt.

Teknisesti oppikirjojen tekeminen on muuttunut valtavasti tämän yli kahdenkymmenen vuoden oppikirjailijaurani aikana. Alussa läheteltiin käsikirjoituksia paperilla, ja pikakirjeitä tuli jopa sunnuntaiaamuisin. Isoja taittoversioita leikattiin ja liimattiin. Nykyisin käsikirjoitukset ja valokuvat ovat pilvipalvelussa, ja toisten kirjoittajien tekstejä voi kommentoida reaaliaikaisesti.

Toisaalta oppikirjojen tekeminen on kuitenkin perustaltaan säilynyt samanlaisena kaikki nämä vuodet: pienen tekstipätkän kirjoittamiseen saattaa kulua jopa kymmeniä tunteja. Biologia on tieteenala, jossa uutta tutkimustietoa tulee jatkuvasti. Tiedon etsiminen ja tarkastaminen vaatii kirjantekijältä artikkelien lukemista, yhteydenottoa asiantuntijoihin ja lopulta tieteellisen tiedon muokkaamista lukiolaiselle sopivaan muotoon. Luulen, että harva oppikirjan käyttäjä edes aavistaa, kuinka paljon työtä ja kokemusta tekstien ja kuvien takana on.

Oppikirjailijapalkinnolla ja apurahoilla on tärkeä merkitys oppikirjailijalle. Ne ovat merkittäviä taloudellisesti, mutta lähes yhtä merkittävää on tunnustuksen saaminen. Välillä nimittäin tuntuu, että oppikirjaa pidetään joko itsestäänselvyytenä tai huolella laaditun materiaalin arvoa ei tunnusteta. Silloin on hyvä palata hetkeen, jolloin iloitsi ja oli ylpeä saamastaan palkinnosta.

Mervi Holopainen on biologian ja maantieteen lehtori Itä-Suomen yliopiston harjoittelukoulussa ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen. Holopainen sai Oppikirjailijapalkinnon tammikuussa 2013. Oppikirjailijapalkinto jaetaan jälleen lauantaina 25.1.2020 Educa-messuilla.

Kommentointi

Otsikko:
Kommentti:
Nimi: