Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä, lukemisesta ja tietokirjallisuuden nykytilasta.
Blogitekstit ilmestyvät vuonna 2024 kerran kuussa.
#faktahommissa
Faktahommissa-blogin kirjoitukset
Kirsi-Maria Vakkilainen: Koronavuosi korosti laadukkaan ja monipuolisen oppimateriaalin arvoa
Timo Tossavainen: Hyvää uutta vuotta – ja vähän vanhoja kujeitakin!
Markku Löytönen: Kirjoittaminen on joukkuelaji
Reetta-Liisa Pikkola : Tietokirjat kirjakaupassa koronan vuonna 2020
Kai Myrberg: Apurahat – tietokirjailijan paras ystävä
Nasima Razmyar: Tietokirja herättää tiedonjanon
Meri-Tuuli Auer: Sata ja viidennes uutta lukuvinkkiä kouluun
Ronja Salmi: Kirjamessut verkossa ovat osa tulevaisuutta
Eleonoora Kirk: Tietokirjavientiä korona-aikaan
Ville Eloranta: Markkinoinnin opettelu voi tehdä kirjahankkeelle ihmeitä
Sanna Haanpää: Vinkkejä syksyn apurahahakuun
Satu Lundelin: Avoimet oppimateriaalit – mitä tekijän tulisi tietää?
Kaisa Laaksonen: Vahva kotimainen tietokirjatarjonta innostaa lapsia ja nuoria lukemaan
Sari Forsström: Tietokirja äänikirjana
Mia Kankimäki: Matkakirjailijan eristyskevät
Pirjo Hiidenmaa: Miten ennen osattiin?
Olli Löytty: Essee on kirjallisuuden rajarikkuri
Katleena Kortesuo: Kolme kuumaa vinkkiä videokokouksiin
Joel Kuortti: Apua! Rahaa?
Hannele Cantell: Etäkoulussa tarvitaan oppimateriaaleja
Riitta Suominen: Viraali-ilmiöitä
Johanna Vehkoo: Opaskirja infodemian aikaan
Sanna Haanpää: Vinkkejä kevään apurahahakuun
Markus Hotakainen: Mars maailmalle!
Ilona Lindh: Tietokirjallisia elämyksiä lapsilukijoille
Mervi Holopainen: Oppikirjailijapalkinto rohkaisee oppikirjailijaa
Faktahommissa
Oppikirjailijapalkinto rohkaisee oppikirjailijaa
Mervi Holopainen
Oli vuoden 2012 loppuvuoden perjantai-iltapäivä. Muistan edelleen hyvin, kun puhelin soi ja ajattelin jättää vastaamatta tuntemattomaan numeroon. Vastasin kuitenkin. Olin joskus salaa toivonut, että jo silloin pitkäaikainen oppikirjatyöni palkittaisiin joskus. Mutta silti puhelu yllätti. Minulle vaikeinta oli pitää salaisuus palkinnon julkistamiseen saakka. Tuntui juhlalliselta, kun luin Oppikirjailijapalkinnon perusteluista, että se myönnetään ansiokkaasta ja laajasta oppikirjatyöstä.
Oppikirjoja tehdään iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Vaikka olen tehnyt oppikirjoja eri tekijäryhmien jäsenenä, tekeminen on usein yksinäistä, jopa tylsää puurtamista. Niinpä palkinnon saamisesta ja siihen liittyvästä tunnustuksesta piti ottaa kaikki ilo irti. Palkintoa juhlistettiin myös työpaikalla juomalla ”voittokahvit”. Minua haastateltiin paikallislehteen, ja yliopiston tiedotus julkaisi jutun. Tuntui kuin olisi julkkis.
Niin kuin varmasti moni muukin oppikirjailija, pääsin tekijäryhmään sattumien kautta. Oppikirjailu on ainakin minulle ollut joukkuepelaamista. Niinpä olinkin onnellinen, että samoissa tekijäryhmissä kanssani ollut Antero Tenhunen sai palkinnon samaan aikaan. En tosin itse ole koskaan harrastanut mitään joukkueurheilua, eli siinä mielessä analogia ontuu.
Palkkatyönäni toimin lukion ja yläkoulun opettajana sekä opetusharjoittelun ohjaajana. Parempaa täydennyskoulutusta siihen työhön ei olekaan kuin tekijäryhmän kokoukset. Niissä ideoita pompotellaan, hylätään omatkin ensin hyvältä tuntuneet ideat, hiotaan tekstejä, keskustellaan opettamisesta, opetussuunnitelmista ja muuten vain höpistään. Muista oppikirjailijoista on tullut ystäviä. Olemme yhdessä kokeneet omia ja puolisoiden sairastumisia, lasten valmistumisia ja lastenlasten syntymiä. Olemme eläneet yhdessä. Vuosien mittaan välissä on ollut ajanjaksoja, jolloin kirjoja ei ole tehty, mutta yhteys on säilynyt.
Teknisesti oppikirjojen tekeminen on muuttunut valtavasti tämän yli kahdenkymmenen vuoden oppikirjailijaurani aikana. Alussa läheteltiin käsikirjoituksia paperilla, ja pikakirjeitä tuli jopa sunnuntaiaamuisin. Isoja taittoversioita leikattiin ja liimattiin. Nykyisin käsikirjoitukset ja valokuvat ovat pilvipalvelussa, ja toisten kirjoittajien tekstejä voi kommentoida reaaliaikaisesti.
Toisaalta oppikirjojen tekeminen on kuitenkin perustaltaan säilynyt samanlaisena kaikki nämä vuodet: pienen tekstipätkän kirjoittamiseen saattaa kulua jopa kymmeniä tunteja. Biologia on tieteenala, jossa uutta tutkimustietoa tulee jatkuvasti. Tiedon etsiminen ja tarkastaminen vaatii kirjantekijältä artikkelien lukemista, yhteydenottoa asiantuntijoihin ja lopulta tieteellisen tiedon muokkaamista lukiolaiselle sopivaan muotoon. Luulen, että harva oppikirjan käyttäjä edes aavistaa, kuinka paljon työtä ja kokemusta tekstien ja kuvien takana on.
Oppikirjailijapalkinnolla ja apurahoilla on tärkeä merkitys oppikirjailijalle. Ne ovat merkittäviä taloudellisesti, mutta lähes yhtä merkittävää on tunnustuksen saaminen. Välillä nimittäin tuntuu, että oppikirjaa pidetään joko itsestäänselvyytenä tai huolella laaditun materiaalin arvoa ei tunnusteta. Silloin on hyvä palata hetkeen, jolloin iloitsi ja oli ylpeä saamastaan palkinnosta.
Mervi Holopainen on biologian ja maantieteen lehtori Itä-Suomen yliopiston harjoittelukoulussa ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen. Holopainen sai Oppikirjailijapalkinnon tammikuussa 2013. Oppikirjailijapalkinto jaetaan jälleen lauantaina 25.1.2020 Educa-messuilla.