Faktahommissa

Oppikirjailija – tulevaisuuden ammatti?

Timo Tossavainen

Educa-messuilla tammikuussa 2019 julkaistiin yhdistyksemme kustantama Sähköistyvä koulu -kokoomateos, jossa parikymmentä oppimisen tutkijaa ja oppikirjojen ammattilaista pohti oppimisen ja oppikirjojen lähitulevaisuutta. Kirjan tavoitteena on tarjota asiantuntijatietoa keskusteluun oppimisen ja opettamisen muutoksesta, jota koulun ja koko yhteiskunnan teknologistumiseen väistämättä liittyy.

Vaikka kirjoittajienkin kesken vallitsee jonkin verran vaihtelevia näkemyksiä teknologistumisen siunauksellisuudesta, kirjasta välittynee vahvasti viesti siitä, että laadukkaita oppimateriaaleja tarvitaan oppimisen tueksi jatkossakin riippumatta siitä, ovatko ne painettuja vai sähköisiä.

Mutta millaisia viestejä oppimisen ja oppikirjojen kustantamisen arkitodellisuus lähettää oppikirjailijan urasta haaveileville? Vastikään Sanoma Pro ilmoitti aikeistansa alentaa osaa peruskoulun ja lukion oppimateriaalien tekijänoikeusprosenteista. Ratkaisu tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta, koska kaikkien osapuolien tiedossa on, että oppimateriaalien sähköistyminen on lisännyt ja laajentanut oppikirjailijan työmäärää.

Kovin paljon parempia uutisia ei kuulu kouluistakaan. Ylioppilaskirjoitusten sähköistyminen pakottaa kunnat satsaamaan valtavia summia infrastruktuuriin, ja tämä lisää paineita säästää oppimateriaalihankinnoista. Jos toisen asteen koulutuksesta tehdään kaikille maksutonta, voi oppimateriaaleihin varattu määräraha oppilasta kohden pienentyä entisestään. Jo toteutuneet koulutusleikkaukset ovat vähentäneet kontaktiopetuksen määrää mm. ammatillisesta koulutuksesta niin paljon, että riski, että oppimateriaalien laadusta säästetään, on todellinen.

Pelottavinta on, jos myös opettajien arvostus laadukkaita oppimateriaaleja kohtaan murenee. Omat lapseni käyvät koulua Ruotsissa. Ummikkona maahan muuttanut kuudesluokkalaisemme olisi halunnut tuoda repaleisen, jo monta kertaa oppilaalta toiselle kiertäneen koulukirjansa kotiin, jotta olisimme voineet yhdessä opiskella kieltä ja sisältöä. Yllätykseksemme hänen opettajansa kielsi viemästä kirjoja kotiin. Hänen perustelunsa oli, että riittää, että asiaa käydään koulussa läpi, ja sitä paitsi kirjahan voi unohtua jonnekin. Hän valisti maahanmuuttajia ystävällisesti myös oppimisen arviointikriteereistä, joiden mukaan on tärkeämpää, että oppii keskustelemaan aiheesta toisia kannustaen kuin se, että muistaa asiasisällön yksityiskohtia.

Tällaiseen on suomalaisena opettajana enää vaikeaa löytää asiallista vasta-argumenttia, suhtautumistapa tuntuu – luvalla sanoen – täysin päättömältä. Tämä ei tietenkään ole koko totuus ruotsalaisista kouluista. Olen tavannut myös sellaisia ruotsalaisopettajia, jotka haluavat ja käyttävät nimenomaan suomalaisia oppimateriaaleja. Näiden laadusta ei kannata tinkiä eikä osaavia oppikirjailijoita karkottaa alalta tekijänpalkkioita leikkaamalla.

Timo Tossavainen on matematiikan oppimisen ja opettamisen professori Luulajan teknillisessä yliopistossa ja Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen.