Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä, lukemisesta ja tietokirjallisuuden nykytilasta.

Blogitekstit ilmestyvät vuonna 2024 kerran kuussa.

#faktahommissa


Faktahommissa-blogin kirjoitukset

Markus Hotakainen: Onko suomalaisella tietokirjallisuudella menekkiä maailmalla?

Mervi Holopainen: Laadukkaan oppimateriaalin tärkeä rooli

Iiris Nuutinen: Syksy viestintäharjoittelussa Suomen tietokirjailijoilla

Anne Mäntynen: Tietokirjallisuuden lajit ja rajat

Pirita Tolvanen: Tietokuvituksen lähteillä

Kirsi Vainio-Korhonen: Ihmiset tietokirjan näyttämöllä

Timo Tossavainen: Tietokirjoista saaduilla tuloilla ei pitkälle pötki

Vilja-Tuulia Huotarinen: Turun Kirjamessujen ohjelmajohtajan tehtävässä

Pirjo Hiidenmaa: Lukeminen on yhteinen asia!

Ulla-Maija Paavilainen: Tärkeintä on luottamus

Lauri Järvilehto: Luovuus ja keskittyminen tietokirjailijan työssä

Anne Rutanen: Tietokirjafestivaalin rakentaminen on joukkuelaji

Tommi Wallenius: Havaintoja kevään 2023 jäsenkyselystä

Henri Satokangas ja Ilona Lindh: Tyypillisen tietokirjan jäljillä

Jenni Stammeier: Tietokirja syntyy apurahalla

Ulla Ilomäki-Keisala: Mitä laadukas oppimateriaali merkitsee tässä ajassa?

Timo Tossavainen: Treffeillä tekoälyn kanssa

Juhana Aunesluoma: Ennätysmäärä hakemuksia – suomalainen tietokirjallisuus voi hyvin

Hannele Cantell: Laadukkaat oppimateriaalit takaavat opetuksen tasa-arvon

Ville Blåfield: Mistä aloittaa? Helsingin Kirjamessujen ohjelman kuratointi on kaaoksen hallintaa

Mikko Niemelä: Sitaattioikeus – miten se menikään?

Sanna Nyqvist: Eroon kesäterästä eli miten päästä kirjoittamisessa alkuun tauon jälkeen?

Kati Boijer-Spoof Heikinheimo: Tietokirjailija, maltatko palautua?

Mikko Niemelä: Mitä tekijänoikeuslain uudistus merkitsee tietokirjailijoille?

Riitta Luhanka-Aalto: Kirja omakustanteena – vinkkini kirjoittajalle

Ville-Juhani Sutinen: Tieto tarinan kehyksessä

Faktahommissa

Miten ennen osattiin?

23.06.2020

Pirjo Hiidenmaa

Kirjakauppojen uutuushyllyillä komeilee hieno kokoelma opaskirjallisuutta: näin nikkaroit, laihdutat, sijoitat ja rikastut, saat onnellisen parisuhteen, pysyt terveenä, parannat unesi laatua, tuunaat vanhasta uutta jne. Oppaita löytyy moniin tarkoituksiin. Erityisen suosittuja ovat terveys, itsetuntemus, ihmissuhteet, puutarhanhoito, kokkaus ja käsityöt.

Näsäviisaasti moni kysyy, miten sellaiset arjen asiat kuin nukkuminen tai syöminen, puhumattakaan läheisten kanssa pärjäämisestä, voivat olla niin mutkikkaita, että niistä tarvitaan kirjoja. Jopa hengittämisestä julkaistaan oppaita. Kyse ei kuitenkaan ole avuttomuudesta, ei uusavuttomuudestakaan. On älykästä hakea lisätietoa ja käsitellä omaa elämäänsä myös kielen avulla, ei vain kokemalla ja toimimalla.

Kun tarkemmin katsoo, mikään arkisen elämämme yksityiskohta ei ole niin pieni ja erillinen, ettei se liittyisi koko elonkehään ja ettei käsitys siitä muuttuisi uuden tutkimustiedon myötä. Tämä vuosituhat on muuttanut radikaalisti käsitystämme ruoasta, suolistosta, mikrobeista sekä tekstiileistä ja muista materiaaleista.

Mutta älkää ihmeessä heittäkö pois vanhentuneita oppaitanne, jos suinkin voitte säilyttää niitä. Muutaman vuosikymmenen kuluttua niitä katsotaan ihan toisin silmin. Sen lisäksi, että oppaat tukevat lukijoidensa elämänhallintaa ja kehitystä, ne ovat erinomainen ajankuvan ilmapuntari. Aihevalinnat ja käsittelytavat kuvaavat aikaa, mutta myös muuttavat ja kyseenalaistavat itsestään selviksi käyneitä asioita. Ei ole ihme, että meidän aikanamme oppaat nostavat esiin älylaitteiden sivutuotteina keskittymiskyvyn elvyttämisen, sinisen valon rasittavuuden ja unihäiriöt. Muutama vuosikymmen sitten tietotekniikkaa ei yhdistetty mihinkään edellä mainituista, vaan oppaissa käsiteltiin tehoa, kapasiteettia ja ohjelmointikieliä.

Elämäntaito-oppaat ovat myös aktiivisen tutkimuksen kohteena. Niistä ovat kiinnostuneet tietokirjallisuuden tutkijoiden ohella monet muutkin, mm. filosofit, sosiologit, etnologit, uskontotieteilijät ja terveyskasvattajat.

Oppaat kertovat myös meistä itsestämme. Esivanhempien aikaisessa keittokirjassa mittoina käytettiin hyppystä ja ”maun mukaan”; paistolämpötilaa ei mainittu ja paistoaika määritettiin ilmauksella ”kunnes on kypsä”. Nykykokki saa ohjeet grammalleen ja minuutilleen.

Oliko ennen paremmin? En sanoisi. Nyt kuka tahansa saa laittaa ruokaa myös harrastuksen vuoksi tai itseään ilmaistakseen, ja silloin saa mahdollisuuden sekin, joka ei osaa paljaalla silmällä arvioida paistikkaan kypsyyttä. 

Pirjo Hiidenmaa on Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani, joka toimi aiemmin tietokirjallisuuden professorina.

Kuva: Linda Tammisto / Helsingin yliopisto

Kommentointi

Otsikko:
Kommentti:
Nimi: