Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä, lukemisesta ja tietokirjallisuuden nykytilasta.

Blogitekstit ilmestyvät vuonna 2024 kerran kuussa.

#faktahommissa


Faktahommissa-blogin kirjoitukset

Ville-Juhani Sutinen: Tieto tarinan kehyksessä

Minja Mäkilä: Henkistä ja taloudellista tukea – apurahan merkitys esikoistietokirjan kirjoittamisessa

Simo Veistola: Mikä tekee hyvän digitaalisen oppimateriaalin?

Mia Spangenberg: Millaiset lasten tietokirjat kiinnostavat maailmalla?

Ilari Talman: Hallituksen esityksessä uudeksi tekijänoikeuslaiksi on useita ongelmia

Iida Simes: Sivistyksen valoa!

Anu Kantola: Tietokirja on paikka, jossa voimme pysähtyä ja hengähtää

Leena Putkonen : Ravitsemustieto hämmentää

Valtteri Niiranen: Miksi Kopiosto on tietokirjailijoille tärkeä?

Vuokko Hurme: Lasten tietokirjailija – innostunut matkailija

Annamari Saure: Apurahalla aikaa ja arvostusta

Anita Lehikoinen: Kartutetaan tietopääomaa!

Kasper Strömman: Ai sinäkin olet kirjoittanut kirjan

Anna-Stina Nykänen: Yksin kotona kasvoin kirjailijaksi

Päivi Kosonen: Kustavin pyhissä faktahommissa

Pepe Forsberg: Poikkeusolot saapuvat, talous romahtaa

Anne Rutanen: Poikkeusaikojen tietokirjafestari

Jan von Heiroth: Kurkistus verhon taakse

Saku Tuominen: Tietokirjailijaksi tiedonhalusta

Reetta Kettunen: Työsuunnitelma, työsuunnitelma ja vielä kerran työsuunnitelma - Eli kepeästi apurahahakemuksista, pöydän tältä puolen

Laura Ertimo: Ponnahduslautoja – Miksi ihmeessä teen tietokirjoja lapsille?

Heidi Haapalahti: Kevät on puutarhakirjan sesonkiaikaa

Anne Mäntynen: Tietokirjallisuutta opiskelemaan!

Sanna Haanpää: Vinkkejä apurahahakuun: panosta hyvään työsuunnitelmaan

Maria Pettersson: Tietokirja joukkorahoituksella

Ville Rauvola: Tietokirjailijaksi tullaan lukemalla

Faktahommissa

Miten ennen osattiin?

23.06.2020

Pirjo Hiidenmaa

Kirjakauppojen uutuushyllyillä komeilee hieno kokoelma opaskirjallisuutta: näin nikkaroit, laihdutat, sijoitat ja rikastut, saat onnellisen parisuhteen, pysyt terveenä, parannat unesi laatua, tuunaat vanhasta uutta jne. Oppaita löytyy moniin tarkoituksiin. Erityisen suosittuja ovat terveys, itsetuntemus, ihmissuhteet, puutarhanhoito, kokkaus ja käsityöt.

Näsäviisaasti moni kysyy, miten sellaiset arjen asiat kuin nukkuminen tai syöminen, puhumattakaan läheisten kanssa pärjäämisestä, voivat olla niin mutkikkaita, että niistä tarvitaan kirjoja. Jopa hengittämisestä julkaistaan oppaita. Kyse ei kuitenkaan ole avuttomuudesta, ei uusavuttomuudestakaan. On älykästä hakea lisätietoa ja käsitellä omaa elämäänsä myös kielen avulla, ei vain kokemalla ja toimimalla.

Kun tarkemmin katsoo, mikään arkisen elämämme yksityiskohta ei ole niin pieni ja erillinen, ettei se liittyisi koko elonkehään ja ettei käsitys siitä muuttuisi uuden tutkimustiedon myötä. Tämä vuosituhat on muuttanut radikaalisti käsitystämme ruoasta, suolistosta, mikrobeista sekä tekstiileistä ja muista materiaaleista.

Mutta älkää ihmeessä heittäkö pois vanhentuneita oppaitanne, jos suinkin voitte säilyttää niitä. Muutaman vuosikymmenen kuluttua niitä katsotaan ihan toisin silmin. Sen lisäksi, että oppaat tukevat lukijoidensa elämänhallintaa ja kehitystä, ne ovat erinomainen ajankuvan ilmapuntari. Aihevalinnat ja käsittelytavat kuvaavat aikaa, mutta myös muuttavat ja kyseenalaistavat itsestään selviksi käyneitä asioita. Ei ole ihme, että meidän aikanamme oppaat nostavat esiin älylaitteiden sivutuotteina keskittymiskyvyn elvyttämisen, sinisen valon rasittavuuden ja unihäiriöt. Muutama vuosikymmen sitten tietotekniikkaa ei yhdistetty mihinkään edellä mainituista, vaan oppaissa käsiteltiin tehoa, kapasiteettia ja ohjelmointikieliä.

Elämäntaito-oppaat ovat myös aktiivisen tutkimuksen kohteena. Niistä ovat kiinnostuneet tietokirjallisuuden tutkijoiden ohella monet muutkin, mm. filosofit, sosiologit, etnologit, uskontotieteilijät ja terveyskasvattajat.

Oppaat kertovat myös meistä itsestämme. Esivanhempien aikaisessa keittokirjassa mittoina käytettiin hyppystä ja ”maun mukaan”; paistolämpötilaa ei mainittu ja paistoaika määritettiin ilmauksella ”kunnes on kypsä”. Nykykokki saa ohjeet grammalleen ja minuutilleen.

Oliko ennen paremmin? En sanoisi. Nyt kuka tahansa saa laittaa ruokaa myös harrastuksen vuoksi tai itseään ilmaistakseen, ja silloin saa mahdollisuuden sekin, joka ei osaa paljaalla silmällä arvioida paistikkaan kypsyyttä. 

Pirjo Hiidenmaa on Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani, joka toimi aiemmin tietokirjallisuuden professorina.

Kuva: Linda Tammisto / Helsingin yliopisto

Kommentointi

Otsikko:
Kommentti:
Nimi: