Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä, lukemisesta ja tietokirjallisuuden nykytilasta.
Blogitekstit ilmestyvät vuonna 2024 kerran kuussa.
#faktahommissa
Faktahommissa-blogin kirjoitukset
Maria Laakso: Tietokirjailijana kouluvierailulla
Laura Karlsson: Mikä tietokirjallisuudessa kiinnostaa juuri nyt?
Jukka-Pekka Pietiäinen: Tietokirjailijat ja oppikirjailijat ovat apurahansa ansainneet
Mikko Grönlund: Mitä tietokirjailija tienaa?
Sanna Haanpää: Uuden toiminnanjohtajan aloitustunnelmia
Kaarina Hazard: Tietokirja, mon amour
Anne Helttunen: Kirjasuunnistus johdattaa kirjojen maailmaan
Tuula Vainikainen: Messuillaan täydestä sydämestä tietokirjan edestä
Andrei Sergejeff: Egyptin orjasulttaanit tuhoutuivat mieluummin kuin sopeutuivat
Reetta Kettunen: Lapsuuden sankareille
Oula Silvennoinen: Tietokirjailija ja kansalliset myytit
Jussi Pakkasvirta: Politiikan ennustaminen voi mennä pieleen, vaikka kuinka tiedolla yrittäisi
Aleksis Salusjärvi: Millaisia nuorten tietokirjoja tässä ajassa tarvitaan?
Marjo Heiskanen: Haku päällä: Näennäistiedosta punnittuun tietämättömyyteen
Päivi Kosonen: Yhdessä lukemaan!
Tuula Uusi-Hallila: Tietokirja eheyttää lukion
Markku Heikkilä: Tehtävä Euroopassa
Paula Havaste: Ve-si-me-lo-ni ja muita tietokirjallisuuden outouksia
Helena Ruuska: Peruskoululaiset tarvitsevat kirjoja
Timo Tossavainen: Oppikirjailija – tulevaisuuden ammatti?
Urpu Strellman: Suomi edellä maailmalle
Anna Kortelainen: Tietokirjailijan evästys seuraavalle hallitukselle
Karo Hämäläinen: Miksi diktaattorit vihaavat tietokirjoja?
Pirjo Hiidenmaa: Monta syytä kirjoittaa tietokirjoja – silloinkin, kun ostajia on vähän
Jaakko Heinimäki: Uusi kirja kolmen viikon välein
Tiina Raevaara: Maailmaa muuttava tietokirja vaatii työtä, aikaa ja resursseja
Faktahommissa
Millaisia nuorten tietokirjoja tässä ajassa tarvitaan?
Aleksis Salusjärvi
Kirjallisuuteen avautuu kiinnostava näköala, kun sitä katsoo heikosti lukevien silmin. Viimeiset vuodet olen opettanut noin 5 000 nuorta, jotka eivät harrasta käytännössä minkäänlaista lukemista. He ovat yleisö, jota kirjallinen kulttuuri ei tavoita kuin välillisesti.
Syitä lukemattomuuteen on useita, mutta kiinnostavampaa on, mistä nämä nuoret innostuvat. Minkälainen käsitys kirjallisuudesta on nuorella, joka pitää kirjallisuutta itselleen vieraana? Vastaukset tulevat läheltä nuorten omaa elämää. Esimerkiksi urheilijaelämäkerrat tai omaan elinympäristöön liittyvät teokset tavoittavat heidät helpoiten. On hämmästyttävää, miten moni lukemista karttava nuori tuntee Zlatan Ibrahimovicin tai Teemu Selänteen elämäkerran. Tällaiset tietokirjat löytävät helpoiten tiensä sellaisten ihmisten käsiin, joille painotuote on eksoottinen esine.
Tietokirjojen kirjoittajilla tuskin on itsellään kovin täsmällistä käsitystä omasta yleisöstään, saati siitä, että he edustavat kirjoillaan koko painettua kirjallisuutta lukemattomille nuorille lukijoille. Kiehtovaa on myös se, että kirjan paksuus ei vaikuta siihen tarttumiseen, jos aihe on tarpeeksi kiinnostava. Zlatan-kirjan sivumäärä on 448, ja sen on siitä huolimatta selättänyt moni sellainen lukihäiriöinen poika, jolle jokainen sivu on pieni taistelu.
Kun keskustelen nuorten kanssa kirjallisuudesta, etäisyydet käyvät selväksi. Kirjallisuuden ammattilaisista tai instituutioista vain kirjastot ovat tuttuja. Jokainen uutta yleisöä tavoittava kirja on painoarvoltaan massiivinen. Viesti on tuttu kaikessa kirjallisuudessa: kirjaa ei voi julkaista ”kasvottomalle massalle”, vaan julkaisijan on tunnettava yleisönsä. Kirjoja tulisi tehdä ennemmin nuorten kanssa kuin nuoria varten.
Myös moraalilla on merkitystä. Crime Time on kunnostautunut julkaisemaan heroisoivia kirjoja rikollisista, jotka löytävät hyvin tiensä nuorten käsiin. Kirjojen ”rankka elämä”-viitekehys kasvattaa kertomuksia sosiaalista arvostusta rikoksilla saaneista miehistä, joiden älyllinen ponnistelu ei ylitä kolmen pennin narsismia. Näillä kirjoilla on selvä paikkansa rikollisuuden julkisessa käsittelyssä, mutta arvomaailmaltaan ne sortuvat lähinnä opportunismiin. Kun järjestäytyneestä rikollisuudesta kirjoitetaan mytologiaa, sille synnytetään oikeutus. Kaipaisin sen vastapainoksi teoksia, joissa lapsille huumeita myyvä aikuinen mies kertoisi rehellisesti elämänfilosofiansa.
Nämä esimerkit saattavat näyttää triviaaleilta, mutta täällä kirjallisuuden reunamaalla ne edustavat sivistystä. Kaikista kirjoista juuri tietokirjat tuntuvat olevan paras keino tavoittaa lukemista karttavat nuoret.
Aleksis Salusjärvi opettaa lukutaitoa Uudenmaan alueella erityisopetuksessa, sairaalakouluissa ja vankilan nuortenosastoilla. Hän on mukana TIETOKIRJA.FI-tapahtumassa elokuun lopussa puhumassa uudenlaisista sankaritarinoista ja lastenkirjallisuuden trendeistä.