Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä, lukemisesta ja tietokirjallisuuden nykytilasta.
Blogitekstit ilmestyvät vuonna 2024 kerran kuussa.
#faktahommissa
Faktahommissa-blogin kirjoitukset
Ville-Juhani Sutinen: Tieto tarinan kehyksessä
Minja Mäkilä: Henkistä ja taloudellista tukea – apurahan merkitys esikoistietokirjan kirjoittamisessa
Simo Veistola: Mikä tekee hyvän digitaalisen oppimateriaalin?
Mia Spangenberg: Millaiset lasten tietokirjat kiinnostavat maailmalla?
Ilari Talman: Hallituksen esityksessä uudeksi tekijänoikeuslaiksi on useita ongelmia
Iida Simes: Sivistyksen valoa!
Anu Kantola: Tietokirja on paikka, jossa voimme pysähtyä ja hengähtää
Leena Putkonen : Ravitsemustieto hämmentää
Valtteri Niiranen: Miksi Kopiosto on tietokirjailijoille tärkeä?
Vuokko Hurme: Lasten tietokirjailija – innostunut matkailija
Annamari Saure: Apurahalla aikaa ja arvostusta
Anita Lehikoinen: Kartutetaan tietopääomaa!
Kasper Strömman: Ai sinäkin olet kirjoittanut kirjan
Anna-Stina Nykänen: Yksin kotona kasvoin kirjailijaksi
Päivi Kosonen: Kustavin pyhissä faktahommissa
Pepe Forsberg: Poikkeusolot saapuvat, talous romahtaa
Anne Rutanen: Poikkeusaikojen tietokirjafestari
Jan von Heiroth: Kurkistus verhon taakse
Saku Tuominen: Tietokirjailijaksi tiedonhalusta
Reetta Kettunen: Työsuunnitelma, työsuunnitelma ja vielä kerran työsuunnitelma - Eli kepeästi apurahahakemuksista, pöydän tältä puolen
Laura Ertimo: Ponnahduslautoja – Miksi ihmeessä teen tietokirjoja lapsille?
Heidi Haapalahti: Kevät on puutarhakirjan sesonkiaikaa
Anne Mäntynen: Tietokirjallisuutta opiskelemaan!
Sanna Haanpää: Vinkkejä apurahahakuun: panosta hyvään työsuunnitelmaan
Maria Pettersson: Tietokirja joukkorahoituksella
Ville Rauvola: Tietokirjailijaksi tullaan lukemalla
Faktahommissa
Matkakirjailijan eristyskevät
Mia Kankimäki
Täsmälleen silloin, kun Suomeen julistettiin poikkeustila, piti eräänkin matkakirjailijan lähteä loppukevääksi keräämään materiaalia seuraavaa kirjaa varten. Yhtäkkiä kalenteri oli autio. Oli peruttava lentoliput, junaliput ja majapaikat, kumitettava kalenterista maailman toiselle puolelle sovitut tapaamiset sekä loputon lista näyttelyitä, museoita, kirjastokäyntejä, paikkoja, asioita.
Matkakirjailijan koko elämä – tai siis työ – oli kadonnut. Hän jumitti kalliolaisessa yksiössä ja päässä vain sirisi, kun hän ajatteli, miten paljon kirjan aikataulu lykkääntyisi. Henki alkoi kulkea pihisten vasta, kun kalenteriin oli merkitty uudet matkustuspäivät, vaikka sitten teoreettiset.
Matkakirjailijan työnkuvaan kuuluu kolme vaihetta: 1) matkustaminen 2) taustatutkimus ja 3) kirjoittaminen. Näistä primäärisin, nro 1, on eristysaikana ruksittava yli – ellei sitten matkusta virtuaalisesti. Tänä keväänä virtuaalimatkailun mahdollisuudet räjähtivätkin käsiin: Tekisinkö kävelykierroksen Kew Gardensin kirsikkapuistossa? Seuraisinko kabuki-esitystä Kioton Minamiza -teatterissa? Vai tutkisinko vain peruuntuneita matkareittejä Google Mapsin katunäkymässä?
Pandemian pysäyttämä matkakirjailija saattaa hyvillä mielin vajota taustatutkimuksen loputtomiin syövereihin – siis mikäli onnistuu keplottelemaan haltuunsa lähdekirjoja kirjastojen ollessa suljettuina. Netistä hän löytää aiheeseensa liittyviä elokuvia, dokumentteja ja kokonaisia luentosarjoja, joita kerrankin on aikaa katsoa. Itse asiassa omassa sängyssä maatessa saattaa päästä hyvinkin autenttisiin matkakohteen tunnelmiin ilman, että tarvitsee kärsiä työn pahimmista vitsauksista: pakkaamisesta ja ruokamyrkytyksistä.
Syvällä sisimmässään matkakirjailija toki tietää, ettei oikeaa matkustamista korvaa mikään. Valo, ilmasto, etäisyydet, tuoksut, paikallisen kulttuurin vivahteet, kielimuuri, kulttuurishokki – vasta perillä voi todella ymmärtää. Ja miten muka sattuman tuottamia kokemuksia voisi simuloida virtuaalisesti? Miten vuoristoreitillä koettua uupumusta voisi kuvata lähdekirjallisuuden pohjalta, tai absurdeja kohtaamisia paikallisten kanssa? Miten saada haltuunsa junamatkalla kertyneet oivallukset?
Matkakirjailijan takaraivossa kaihertaa pelko: mitä jos tämä poikkeustila ei päätykään ikinä? Mitä jos tämä onkin elinkeinoni loppu? Miten monta ”Matkakirja koronan aikaan” -tyyppistä teosta ihmiset haluavat lukea? (Eivät yhtäkään.)
Ääritilanteessa matkakirjailijalla ei liene muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä fiktiokirjailijaksi.
Mia Kankimäki on kirjailija, jonka teokset Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin ovat eräänlaisia matkakirjoja.
Kuva: Tommi Tuomi / Otava