Faktahommissa on Suomen tietokirjailijat ry:n blogi, jossa tietokirjailijat ja tietokirjojen ystävät kirjoittavat tietokirjallisuuden merkityksestä, sen tekemisestä ja nykytilasta.

Blogitekstit ilmestyvät parittomien viikkojen tiistaisin.

#faktahommissa


Faktahommissa-blogin kirjoitukset

Faktahommissa

Lapsuuden sankareille

27.08.2019

Reetta Kettunen

Mitä muistan lapsuudestani? Kuulennot ja isot eläinkirjat. Leikit ja lukemisen. Kirjahyllyt, jotka tarjosivat kiinnostavaa sisältöä. Aluksi kirja oli fyysinen esine, joku mitä haistella ja maistella ja katsella kuvia. Kun lukutaito kehittyi, kirjat avasivat uusia maailmankaikkeuksia.

Kiitän lapsuuteni aikuisia, jotka mahdollistivat lukemalla kasvamisen. Kodin ja lähipiirin kirjahyllyistä löytyi tietoa ja tarinaa laidasta laitaan. Olen jälkikäteen ymmärtänyt, kuinka vanhempani hoitivat kasvatustehtäväänsä kirjojen, erityisesti tietokirjojen, välityksellä. Ei ollut sattumaa, että teosten joukkoon ilmestyi sairaudesta kertova kirja, kun läheinen sairastui. Lukemista löytyi niin kukista ja mehiläisistä kuin kaikkien kukkien oikeudesta kukkia. Oli myös satuja ja tarinoita. Lukemisen ähkyiässä ahmitut romaanit pelastivat monet historiantunnit ja -kokeet. Ei siis ole yhdentekevää, että fiktiossakin faktat ovat oikein.

Lapsuuteni kirjahyllyjä ei oltu järjestetty lajityypin mukaan. Tietokirja nojasi dekkariin, akuankat parnassoon. Opin, kuinka onnellinen lukija sukkuloi kirjallisuuden lajityylistä toiseen.

Onko kirjallisuuden ja kirjoittamisen luokittelulla sitten väliä? Tietenkin on. Kirjallisuuden laji on näkymätön sopimus kirjoittajan ja lukijan välillä. Kun tunnistaa lajin, osaa odottaa jotakin tekstiltä ja tietopohjalta. Tietokirjan lukija otaksuu lukevansa puntaroitua tietoa, romaanissa ei tarvitse olla totuutta kuin mausteena ja fantasiassa ei sitäkään. Kerrontatekniikka ja tekstityyppi voivat toki johtaa harhaan, myös tietoisesti. Uutissähke on asiatekstiä ja totta tai valeuutisena epätotta. Vanhentunut tietokirja on esitystekniikaltaan faktaa, mutta sisällöltään epätotta.

Kerronnanmuoto ja sisältö faktan ja fiktion sekä toden ja epätoden nelikentässä on oiva tapa hahmottaa lukukokemusta. Realistinen romaani on fiktion ja faktan rajamaata. Se saa kuitenkin enemmän vapausasteita faktantarkistuksessa, kuin jos saman teoksen etulehdellä lukisi dokumenttiromaani. Kun tietokirja edustaa totta, se siis faktatekstiä ja sisältö on laatuvarmistettua nykytietoa - fantasia on omalla oikeudellaan fiktiota ja epätotta olematta kuitenkaan valetta. Mutta mitä on tietokirja tai muu tietotuote, joka matkii asiajulkaisua, mutta jonka sisältö on tarkoituksella epätotta?

Kirjallisuudessa kannattaa ylittää turhia sisäisiä raja-aitoja ja luokitteluita kerrontatavan suhteen. Tarinallisuus on tietokirjoittamisen keinovalikoiman arkipäivää. Luemme journalistisia tietokirjoja, dokumenttiromaaneja ja puhumme faktafiktiosta. Tiedosta tehdään yhä useammin kuluttajaystävällistä, siis helposti lähestyttävää ja viihteellistä. Siinä ei ole mitään väärää, kunnes kerronnan tavat vievät pohjan sisällön laadulta ja luotettavuudelta. Vaikuttajien käsikirjassa lukee: laadi yksinkertainen viesti, sido siihen tunne, toista, toista ja toista.

Mikä vastalääkkeeksi?  Me lukijat ja median kuluttajat tarvitsemme tietoa, miten meihin vaikutetaan. Tarvitsemme parempaa tekstin ja esitystavan tehokeinojen ymmärrystä. Lue enemmän, epäilet enemmän, voisi olla uusvanha iskulause. Tarvitsemme lisää syvälukutaitoisia lukijoita.

Lukijoita ei saa päästää liian helpolla. Erityisesti tietokirjallisuudella on velvollisuus vaatia paneutumista lukemiseen. Miten brändäisimme hitaasti luettavat, keskittymistä ja syvempää luetun ymmärtämistä vaativat teokset? Voisivatko ne edustaa hyvinvointibuumia kuten mindfullnessia tai henkisyyden etsimistä? Jospa joogaretriitin sijaan olisi mediaseksikästä kertoa venyttelevänsä aivojaan haastavalla lukemisella? Lukemaan opetteleminen vaatii maratoonarin asennetta. Eteenpäin on jatkettava, vaikka kuinka tuntisi olevansa hapoilla. Aivot ovat lukulihas, joita voi harjoittaa.

Lapsuuteni aikuiset tarjosivat toimivan valmennusohjelman tulevalle lukijasukupolvelle. Lajiin tutustuttiin pikkuhiljaa, ja haastavuus kasvoi kykyjen lisääntyessä. Huumoriakaan ei unohdettu. Ulkohuussin kirjahyllyssä luki "shitlitteratur". Se ei arvottanut kirjoja vaan viesti siitä, että kirjallisuutta on monenmoista ja että kaikki, mitä luet, ei ole totta.

Kunpa jokaisen tulevan lukijan lapsuudessa olisi kirjallisuuden sankareita. Vanhempia, sukulaisia, ystäviä, kirjaston ammattilaisia, koulujen opettajia, jotka mahdollistavat kirjarikkaan lapsuuden. Sankareita ovat myös rohkeat kirjailijat ja kustantajat. Te kaikki mahdollistatte kirjallisuuteen tutustumisen, kukin omalla tavallanne.

***
Kirjoittaja innostui Maria Lassila-Merisalon esittelemästä nelikenttäanalyysistä, jonka voi lukea täältä. Lassila-Merisalo (2009): Faktan ja fiktion rajamailla. Kaunokirjallisen journalismin poetiikka suomalaisissa aikakauslehdissä.

Reetta Kettunen on pohjakoulutukseltaan kasvitieteen tohtori. Hän työskentelee Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteerinä, ja on mukana myös TIETOKIRJA.FI-tapahtuman ohjelmatyöryhmässä.

Kommentointi

Otsikko:
Kommentti:
Nimi: