Faktahommissa

Eleonoora Kirk

Kun Suomen kaltaiselta pieneltä kielialueelta aletaan tarjota kirjan käännösoikeuksia ulkomaille, on ensin tunnistettava ulkomaanvientiin sopiva kirja. Agentin tai teoksen ulkomaanoikeuksia edustavan kustantajan täytyy markkinoida kirjan oikeuksia potentiaalisille ulkomaisille kustantajille korkeatasoisilla markkinointimateriaaleilla kuten katalogitekstillä. Lisäksi on valmistettava kirjasta synopsis ja englanninkielinen näytekäännös ja muuta materiaalia, jossa kirjan ansoita tuodaan esille. Joissakin tapauksissa tarvitaan täydellinen englanninkielinen käännös. Se lisää merkittävästi mahdollisuuksia saada käännösoikeudet myytyä ulkomaisille kustantajille, etenkin Suomen kulttuurista kiinnostuneille Aasian markkinoille.

Agentin tulee oivaltaa, mistä aiheista ulkomaiset lukijat ovat kiinnostuneita, ennen kuin myyntityötä voi tehokkaasti tehdä. Agenttien tärkein myyntitehtävä on edustamiensa kirjojen esitteleminen ulkomaisten kustantajien verkostoille Lontoon ja Frankfurtin kansainvälisillä kirjamessuilla joka kevät ja syksy. Pienemmilläkin kirjamessuilla mm. Göteborgissa, Milanossa, Pariisissa ja Torinossa myydään nykyään myös tehokkaasti kustannusoikeuksia.

Tänä vuonna on ensimmäinen kerta kuluvan vuosikymmenen aikana, kun nämä kirja-alalle tärkeät myyntitapahtumat on peruttu. Peruuntuminen aiheuttaa tänä vuonna paljon vakavammin häiriöitä kuin Eyjafjallajökull-tulivuoren tuhkapilvi ennen Lontoon kirjamessuja vuonna 2010. Miten agentin työ on muuttunut, ja miten agentit ovat sopeutuneet tilanteeseen?

Tavallisina aikoina olisimme juuri nyt valmistautumassa useita päiviä kestävien Göteborgin ja Frankfurtin kirjamessujen 30 minuutin peräkkäisiin tapaamisiin, joissa esittelisimme käännösoikeuksien ostajille teoksia. Korkealaatuiset videoneuvottelusovellukset ovat varmasti pelastaneet kirja-alan tänä vuonna. Siirtyminen henkilökohtaisista tapaamisista digitaalisiin tapaamisiin on toiminut varsin hyvin, mutta ei ehkä kuitenkaan vielä sataprosenttisesti. Vaikka suurin osa kirjojen esittelymateriaaleista jaetaan yleensä sähköpostitse, olisi jotkut kirjat kuten kuvitetut tietokirjat, esiteltävä mieluiten fyysisesti.

Pandemian aikana onkin kiinnitettävä erityistä huomiota esittelymateriaalien laatuun ja laajuuteen sekä agentin huolellisesti suunniteltuun saatekirjeeseen – riippuen siitä mille maantieteelliselle alueelle tai mille kustantajalle kirjan tarjoaminen kohdistetaan. Yksi tilanteen tuoma etu on, että tällä hetkellä tarpeettomiksi käyneet matkustusbudjetit hyödynnetään nyt valituille kirjoille laajennettujen – jopa kokonaisten – näytekäännösteen tilaamiseen, mikä ei ehkä ole ollut aikaisemmin mahdollista.

Toisin kuin Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa suomalaiset agentit eivät ole mukana kehittelemässä kirjaideaa tekijän kanssa, ennen kuin kustannussopimus solmitaan suomalaisen kustantajan kanssa. Agentit voivat kuitenkin vaikuttaa kustantamoiden linjauksiin antamalla palautetta ja näkemyksiä kirjamessuilta suomalaisten kustantajien toimituksille ja tekijöille. Uskon, että tulevina vuosina näemme suomalaisilta tietokirjailijoilta uusia lähestymistapoja eri aiheisiin ja uusia ideoita, sillä suomalaisten tietokirjailijoiden kenttä on korkeatasoinen ja moniääninen. On varmaa, että uusia ideoita ja tuoreita näkökulmia esittelevien, suomalaisten asiantuntijoiden kirjoittamien korkeatasoisten tietokirjojen kysyntä elää pitkään tämänhetkisen pandemian yli.

Eleonoora Kirk on kirjallisuusagentti ja Bonnier Rights Suomen -toimintojen vetäjä.

Ville Eloranta

Kiitos mutta ei kiitos. Tämä viesti tuli vuonna 2016 tutuksi, kun tarjosin kirjaa kustantamoihin. Neljä vuotta myöhemmin tuntuikin oudolta lähettää itse samaa viestiä toiseen suuntaan.

Myös aiemmalle teokselle löytyi lopulta hyvä kustantaja, mutta nyt kirjatalot tuntuivat lähes taistelevan hankkeestamme. Edessä olikin joka kirjailijan unelma: kilpailutus.

Pidän suurimpana syynä tämänkertaiseen menestykseen äärimmilleen hiottua esittelypakettia, jossa oli sähköpostin lisäksi kirjan ja kirjoittajien esittely, synopsis sekä näytelukuja. Ohessa on viisi ajatusta, jotka auttoivat hionnassa.

1) Älä pelkää olla populaari. Nosta esittelytekstin kärkeen iskeviä havaintoja, jotka saattavat olla sinulle selvää pässinlihaa mutta maallikolle uusia ja kutkuttavia. Vältä jargonia ja kuivuutta, mutta muista osuvat esimerkit. Saat olla myös hauska tai raflaava. Unohda turha vaatimattomuus ja listaa kirjoittajaesittelyssä tiiviisti kaikki olennaiset meriittisi.

2) Hio synopsis niin pitkälle kuin voit. Mitä valmiimmalta rakennesuunnitelma näyttää, sitä vakuuttavampi se on. Jos pystyt jopa esittelemään, minkä nimisiä lukuja olet suunnitellut kirjan osioihin, vielä parempi. Älä suotta ahdistu siitä, että synopsis voi vielä muuttua paljonkin – kustantajat tietävät, että niin käy lähes aina.

3) Pane parastasi näyteluvuissa. Valmiita lukuja ei tarvitse olla toistaiseksi kuin pari. Jos niitä on enemmän, kuori kerma päältä eli valitse kaksi tai kolme houkuttelevinta.

4) Ole liikkeellä oikeaan aikaan. Kustannusmaailman aikataulut eivät noudata tavallisten kuolevaisten logiikkaa. Voi olla viisasta toimia jo huhti–toukokuussa, vaikka tähtäisit vasta ensi vuoden syysmarkkinoille.

5) Kiinnitä huomiota myös sähköpostiviestiin. Älä massapostita samaa viestiä vaan lähesty kustantamoja yksittäin. Kevytkin personointi voi vaikuttaa mielikuviin myönteisesti; tähän ei luultavasti tarvita sen kummempaa vaivannäköä kuin vaikkapa ”arvostan kustantamoanne, koska...” tai ”N. N. rohkaisi olemaan yhteydessä sinuun”.

Ville Elorannan kuva: Samuli Pulkkinen

Ville Eloranta on tietokirjailija ja Helsingin Sanomien kielenhuollosta vastaava toimittaja. Häneltä ja Lotta Jalavalta ilmestyy ensi vuonna tietokirja, joka kertoo suomen kielen historiasta ja etymologioista.

Sanna Haanpää

Syksyn apurahahakumme on nyt käynnistynyt. Apurahoja jaetaan luovaan tietokirjalliseen työskentelyyn oppi- ja tietokirjailijoille. Toivomme paljon hyviä hakemuksia, ja tässä muutama tärkeä vinkki apurahahakuun.

Voit hakea apurahaa nyt syyskuussa, jos

1) Sinulla on aiempaa tietokirjallista tuotantoa.

Syksyn apurahaa ei ole tarkoitettu esikoistietokirjaan. Voit olla kirjoittanut tietokirjan yksin tai osana ryhmää. Esimerkiksi väitöskirja lasketaan haussa osaksi aiempaa tietoteostuotantoa.

2) Olet selvittänyt yhdistykseltä aiemmin saamasi luovaan kirjoitustyöhön tarkoitetun apurahan.

Uuden työskentelyapurahan saamisen edellytyksenä on hyväksytty apurahaselvitys aiemmasta apurahasta. Lisätietoja apurahaselvityksestä ja selvityslomake löytyvät täältä.

3) Kirjoitustyösi, johon haet apurahaa, jatkuu vielä vuodenvaihteen jälkeen.

Apurahaa ei myönnetä valmiille työlle eli työlle, joka on jo valmistunut tai on valmistumassa apurahan maksamisen aikoihin. Syksyn apurahat maksetaan joulukuun viikolla 53.

Jos nämä edellytykset ovat kunnossa, kannattaa satsata vielä hyvään työsuunnitelmaan. Se on ratkaisevassa osassa hakemuksia arvioitaessa.

Työsuunnitelma on vapaamuotoinen sisällönkuvaus siitä, mitä olet kirjoittamassa ja miksi kirjoitat tämän teoksen. Työsuunnitelma voi sisältää alustavan sisällysluettelon, mutta hyvä työsuunnitelma sisältää muutakin. Kerro työsuunnitelmassasi, milloin ja millä tavalla teos on tarkoitus julkaista.

Jos teoksellesi on jo kustantaja, se kannattaa mainita. Myönteisen päätöksen edellytyksenä ei kuitenkaan ole se, että teoksellasi olisi jo kustantaja. Mikäli kirjoitat työryhmän jäsenenä, hakemuksessa on syytä avata, minkälainen on ryhmän työnjako. Hyvä työsuunnitelma on toteuttamiskelpoinen, selkeästi jäsennelty ja hyvin perusteltu.

Menestystä apurahahakuun!
 

Sanna Haanpää on Suomen tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja ja apurahatoimikunnan sihteeri. Yhdistyksen syksyn apurahat ovat haettavana 30.9. klo 16.00 asti. Lisätiedot ja hakulomake.

Satu Lundelin

Avoimet oppimateriaalit ja avoin julkaiseminen – nämä sanaparit ovat viime aikoina esiintyneet tiuhaan eri yhteyksissä. Tämän vuoden keväällä on annettu luonnos hallituksen esitykseksi oppivelvollisuuslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi toisen asteen koulutuksen maksuttomuudesta, joka pitäisi sisällään myös oppimateriaalien maksuttomuuden. Yhtenä keinona oppimateriaalikustannusten vähentämiseksi esityksessä mainitaan kaikkien julkisin varoin tuotettujen oppimateriaalien ja sisältöjen julkaiseminen Avointen oppimateriaalien kirjastossa. Avointen oppimateriaalin kirjasto aoe.fi on maaliskuussa avattu palvelu, joka kokoaa avoimia oppimateriaaleja yhteen.

Kaiken avoimuuden keskellä on hyvä muistaa, että jokaisella tekijällä on tekijänoikeuden myötä valta päättää, luovuttaako laatimansa oppimateriaalin avoimeen käyttöön vai ei. Pääsääntöisesti opettajien työtehtäviin ei kuulu oppimateriaalien valmistaminen toisten käyttöön. Opettajan, joka luovuttaa tekemiään oppimateriaaleja avoimeen käyttöön, kuuluisi siten saada luovutuksesta korvaus. Oppimateriaalien maksuttomuus ei tarkoita sitä, että niiden valmistaminen olisi ilmasta tai että tekijöille ei tulisi maksaa korvausta.

Sekä oppivelvollisuuslakia koskevassa luonnoksessa että Avointen oppimateriaalien kirjaston suosituksissa viitataan Creative Commons -lisensseihin. Suositus on, että materiaalit julkaistaisiin Avointen oppimateriaalien kirjastossa CC-BY-lisenssillä, joka sallii aineiston muokkaamisen, kunhan alkuperäinen tekijä nimetään. Näin avoimesti julkaistu oppimateriaali on päivitettävissä, ja siitä voidaan myös tehdä johdannaismateriaaleja.

Oppimateriaalien tekijän näkökulmasta ei ole aina pelkästään hyvä asia, että oppimateriaalit ovat vapaasti muokattavissa. On olemassa myös CC-lisenssejä, jotka eivät salli aineiston muokkaamista. Tällaisella CC-lisenssillä julkaistun oppimateriaalin tekijällä säilyy itsellään oikeus päättää muun muassa päivitettyjen versioiden tekemisestä, ja se voi useassa tapauksessa olla tekijän moraalisten oikeuksien kannalta parempi vaihtoehto. Oppimateriaalin voi saattaa muiden käyttöön myös muuten kuin käyttämällä CC-lisenssejä. Tämäkin vaihtoehto on hyvä pitää mielessä.

Laatimiaan materiaaleja ei kannata luovuttaa avoimeen käyttöön, ennen kuin oikeasti tietää, mitä ja millä ehdoin on luomaansa sisältöä luovuttamassa. Valitettavasti täysin ennenkuulumattomia eivät ole sellaisetkaan tapaukset, joissa avoimeen käyttöön luovuttaminen on tapahtunut sellaisin CC-lisenssein, jotka mahdollistavat myös materiaalin kaupallisen käytön, eikä tekijä ole tätä itse ymmärtänyt. Esimerkiksi Avointen oppimateriaalien suosittelema CC-BY-lisenssi sallii teoksen käyttämisen, jakamisen ja muokkaamisen vapaasti myös kaupallisessa tarkoituksessa, kunhan alkuperäisen tekijän nimi mainitaan.

Satu Lundelin on Suomen tietokirjailijat ry:n lakimies.

Kaisa Laaksonen

Tietokirja johdattaa lukemisen äärelle sellaisiakin lapsia ja nuoria, jotka eivät innostu kaunokirjallisuudesta. Onneksi Suomessa julkaistaan yhä enemmän kotimaisia tietokirjoja, joiden aiheet ja käsittelytavat ovat monipuolisia. Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa lukijoiden ikä voi olla nollasta kahdeksaantoista. Tietoa voi tarjota ihan pienellekin lapselle, kun se paketoidaan sopivaan muotoon.

Lastenkirjainstituutti kokoaa vuosittain edellisenä vuonna ilmestyneet lasten- ja nuortenkirjat Kirjakori-näyttelyyn. Kirjakori-tilastoissa seurataan julkaisumäärien kehitystä. Vuonna 2019 Kirjakorissa oli kaikkiaan 1 255 lasten- ja nuortenkirjaa yhteensä 129 eri kustantajalta. Julkaisumäärä pysyi suunnilleen aiempien vuosien tasolla. Suurin muutos tapahtui tietokirjojen määrässä. Niitä on mukana kaikkiaan 293 kappaletta eli eniten Kirjakorin vuoteen 2001 ulottuvan historian aikana.

Huomiota voi kiinnittää myös kotimaisten tietokirjojen osuuteen. Vuoden 2019 Kirjakorissa oli 142 kotimaista tietokirjaa, kun vielä 2010–2016 niitä ilmestyi vuosittain alle sata. Kehitys on ilahduttavaa paitsi lisääntyneen kirjamäärän, myös kotimaisten tietokirjojen laadun ja monipuolisten aiheiden osalta.

Lapsille ja nuorille tarjotaan tietoa niin tunteista ja niiden hallinnasta, kotimaan matkakohteista, linnuista, kaloista, poliiseista ja palomiehistä – karkkeja unohtamatta!

Vaikka eksoottiset eläimet ja kaukaiset maat kiinnostavat lapsia, on hyvä huomata, että ihan lähelläkin on monia kiinnostavia asioita. Suomalaista luontoa on kiva tutkia kotimaisen luontokirjan kanssa. Kotimaiset sankarit ja esikuvat ovat nuorille tärkeitä. Vuoden 2019 kirjoissa olivat esillä mm. Teemu Pukki, kultaleijonat, Ellen Thesleff ja Minna Canth.

Hyvä lasten tietokirja on kiinnostaa luettavaa aikuisellekin. Etenkin jos aihe ei ole itselle kovin tuttu, on mahdollisuus oppia jotain uutta!

Kaisa Laaksonen on Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja. Vuoden 2019 Kirjakori-tilastoihin voi tutustua täällä.

Kuva: Jenni Niemelä-Nyrhinen

Sari Forsström

”Ne äänikirjathan on varmasti mukavia ja hyviä sellaiselle, joka tykkää dekkareista ja sen tyyppisestä, mutta eihän tietokirjoja kuunnella varmaan juuri lainkaan, kun ei niissä ole sillai juonta.”

Olen opiskellut historiaa ja toiminut kustantamovuosinani paljon juuri tietokirjojen parissa, joten nyt kun olen töissä äänikirjapalvelussa, niin varsin usein keskustelu tietokirjavuosien tuttavan kanssa alkaa suunnilleen noin. Totta onkin, että äänikirjoista puhuttaessa usein korostuu se, että vetäväjuoniset teokset toimivat ääniformaatissa hyvin, ja niitä kuunnellaan paljon.

Mutta se ei pidä paikkaansa, etteikö tietokirjoja kuunneltaisi ja kysyttäisi. Kuunnellaan ja kysytään! Parhaimmillaan tietokirjoja kuunnellaan alusta loppuun aivan kuin dekkaria, jonka jatkamiseen vetää se ilmeinen seikka, että murhaajan saa tietää vasta lopussa.

Millaisia tietokirjoja suomalaiset sitten kuuntelevat? BookBeatin kevään kuunnelluin tietokirja on Ben Macintyren Vakooja ja petturi (Atena 2020, suom. Aura Nurmi), joka kertoo venäläisen kaksoisagentti, eversti Oleg Gordijevskin tarinan. Kirja on arvostelumenestys ja parhaan rikostietokirjan CWA:n Kultaisen tikarin voittaja. ”No niin,” toteaa nyt moni. Siinä se nähtiin, kuunnelluin tietokirjakin on juuri rikostietokirjana maineikas. Toki niinkin, mutta kevään seuraavaksi kuunnelluimpia ovat Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta (WSOY 2003, äänikirjana 2020, suom. Markku Päkkilä). Ei nyt varsinaisesti jatkuvajuoninen. Kuten ei Yuval Noah Hararin Sapienskaan (Bazar 2016, äänikirjana 2018, suom. Jaana Iso-Markku).

Kaikki edellä mainitut ohittaa yhteenlasketussa suosiossa selvin luvuin Antony Beevorin Toinen maailmansota 1-2 (WSOY 2012, äänikirjana 2020, suom. Jorma-Veikko Sappinen). Jukka Pitkäsen lukemana sen yhteiskesto on yli 45 tuntia. Sodan lopputuloksen tietävät kaikki, eikä sen kulkua voi kyllä millään ilveellä pitää pelkästään jatkuvajuonisena ja selkeästi eteenpäin paukuttavana.

Taitavasti kirjoitetuilla tietokirjoilla on siis kaikki mahdollisuudet olla suosittuja myös äänikirjoina. Jotkut kuuntelevat niitä pelkästään, ja monet vaihtelevat fiktion ja tiedon välillä. Väittääpä moni, että tietokirjat ovat helpompia kuunneltavia: niissä keskittymisen hetkellinen herpaantuminen ei haittaa, koska juoni ei ole yhtä ratkaiseva kuin romaanissa. Ja yleistieto karttuu.

Monenlainen tieto kiinnostaa, sekä käännöskirjoina että kotimaisten kirjoittajien teoksina. Historiaa on jo jonkin verran, mutta esimerkiksi psykologia ja populääri luonnontiede kiinnostaisivat varmasti monia. Äänikirja on myös tietokirjan aluetta.

Business Development Manager Sari Forsström vastaa äänikirjapalvelu BookBeatin Suomen liiketoiminnan kehittämisestä.

Mia Kankimäki

Täsmälleen silloin, kun Suomeen julistettiin poikkeustila, piti eräänkin matkakirjailijan lähteä loppukevääksi keräämään materiaalia seuraavaa kirjaa varten. Yhtäkkiä kalenteri oli autio. Oli peruttava lentoliput, junaliput ja majapaikat, kumitettava kalenterista maailman toiselle puolelle sovitut tapaamiset sekä loputon lista näyttelyitä, museoita, kirjastokäyntejä, paikkoja, asioita.

Matkakirjailijan koko elämä – tai siis työ – oli kadonnut. Hän jumitti kalliolaisessa yksiössä ja päässä vain sirisi, kun hän ajatteli, miten paljon kirjan aikataulu lykkääntyisi. Henki alkoi kulkea pihisten vasta, kun kalenteriin oli merkitty uudet matkustuspäivät, vaikka sitten teoreettiset.

Matkakirjailijan työnkuvaan kuuluu kolme vaihetta: 1) matkustaminen 2) taustatutkimus ja 3) kirjoittaminen. Näistä primäärisin, nro 1, on eristysaikana ruksittava yli – ellei sitten matkusta virtuaalisesti. Tänä keväänä virtuaalimatkailun mahdollisuudet räjähtivätkin käsiin: Tekisinkö kävelykierroksen Kew Gardensin kirsikkapuistossa? Seuraisinko kabuki-esitystä Kioton Minamiza -teatterissa? Vai tutkisinko vain peruuntuneita matkareittejä Google Mapsin katunäkymässä?

Pandemian pysäyttämä matkakirjailija saattaa hyvillä mielin vajota taustatutkimuksen loputtomiin syövereihin – siis mikäli onnistuu keplottelemaan haltuunsa lähdekirjoja kirjastojen ollessa suljettuina. Netistä hän löytää aiheeseensa liittyviä elokuvia, dokumentteja ja kokonaisia luentosarjoja, joita kerrankin on aikaa katsoa. Itse asiassa omassa sängyssä maatessa saattaa päästä hyvinkin autenttisiin matkakohteen tunnelmiin ilman, että tarvitsee kärsiä työn pahimmista vitsauksista: pakkaamisesta ja ruokamyrkytyksistä.

Syvällä sisimmässään matkakirjailija toki tietää, ettei oikeaa matkustamista korvaa mikään. Valo, ilmasto, etäisyydet, tuoksut, paikallisen kulttuurin vivahteet, kielimuuri, kulttuurishokki – vasta perillä voi todella ymmärtää. Ja miten muka sattuman tuottamia kokemuksia voisi simuloida virtuaalisesti? Miten vuoristoreitillä koettua uupumusta voisi kuvata lähdekirjallisuuden pohjalta, tai absurdeja kohtaamisia paikallisten kanssa? Miten saada haltuunsa junamatkalla kertyneet oivallukset?

Matkakirjailijan takaraivossa kaihertaa pelko: mitä jos tämä poikkeustila ei päätykään ikinä? Mitä jos tämä onkin elinkeinoni loppu? Miten monta ”Matkakirja koronan aikaan” -tyyppistä teosta ihmiset haluavat lukea? (Eivät yhtäkään.)

Ääritilanteessa matkakirjailijalla ei liene muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä fiktiokirjailijaksi.

Mia Kankimäki on kirjailija, jonka teokset Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin ovat eräänlaisia matkakirjoja.

Kuva: Tommi Tuomi / Otava

Pirjo Hiidenmaa

Kirjakauppojen uutuushyllyillä komeilee hieno kokoelma opaskirjallisuutta: näin nikkaroit, laihdutat, sijoitat ja rikastut, saat onnellisen parisuhteen, pysyt terveenä, parannat unesi laatua, tuunaat vanhasta uutta jne. Oppaita löytyy moniin tarkoituksiin. Erityisen suosittuja ovat terveys, itsetuntemus, ihmissuhteet, puutarhanhoito, kokkaus ja käsityöt.

Näsäviisaasti moni kysyy, miten sellaiset arjen asiat kuin nukkuminen tai syöminen, puhumattakaan läheisten kanssa pärjäämisestä, voivat olla niin mutkikkaita, että niistä tarvitaan kirjoja. Jopa hengittämisestä julkaistaan oppaita. Kyse ei kuitenkaan ole avuttomuudesta, ei uusavuttomuudestakaan. On älykästä hakea lisätietoa ja käsitellä omaa elämäänsä myös kielen avulla, ei vain kokemalla ja toimimalla.

Kun tarkemmin katsoo, mikään arkisen elämämme yksityiskohta ei ole niin pieni ja erillinen, ettei se liittyisi koko elonkehään ja ettei käsitys siitä muuttuisi uuden tutkimustiedon myötä. Tämä vuosituhat on muuttanut radikaalisti käsitystämme ruoasta, suolistosta, mikrobeista sekä tekstiileistä ja muista materiaaleista.

Mutta älkää ihmeessä heittäkö pois vanhentuneita oppaitanne, jos suinkin voitte säilyttää niitä. Muutaman vuosikymmenen kuluttua niitä katsotaan ihan toisin silmin. Sen lisäksi, että oppaat tukevat lukijoidensa elämänhallintaa ja kehitystä, ne ovat erinomainen ajankuvan ilmapuntari. Aihevalinnat ja käsittelytavat kuvaavat aikaa, mutta myös muuttavat ja kyseenalaistavat itsestään selviksi käyneitä asioita. Ei ole ihme, että meidän aikanamme oppaat nostavat esiin älylaitteiden sivutuotteina keskittymiskyvyn elvyttämisen, sinisen valon rasittavuuden ja unihäiriöt. Muutama vuosikymmen sitten tietotekniikkaa ei yhdistetty mihinkään edellä mainituista, vaan oppaissa käsiteltiin tehoa, kapasiteettia ja ohjelmointikieliä.

Elämäntaito-oppaat ovat myös aktiivisen tutkimuksen kohteena. Niistä ovat kiinnostuneet tietokirjallisuuden tutkijoiden ohella monet muutkin, mm. filosofit, sosiologit, etnologit, uskontotieteilijät ja terveyskasvattajat.

Oppaat kertovat myös meistä itsestämme. Esivanhempien aikaisessa keittokirjassa mittoina käytettiin hyppystä ja ”maun mukaan”; paistolämpötilaa ei mainittu ja paistoaika määritettiin ilmauksella ”kunnes on kypsä”. Nykykokki saa ohjeet grammalleen ja minuutilleen.

Oliko ennen paremmin? En sanoisi. Nyt kuka tahansa saa laittaa ruokaa myös harrastuksen vuoksi tai itseään ilmaistakseen, ja silloin saa mahdollisuuden sekin, joka ei osaa paljaalla silmällä arvioida paistikkaan kypsyyttä. 

Pirjo Hiidenmaa on Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani, joka toimi aiemmin tietokirjallisuuden professorina.

Kuva: Linda Tammisto / Helsingin yliopisto

Olli Löytty

Tietokirjailija saattaa tietämättään joskus syyllistyä essehtimiseen. Sellaista voi sattua, kun hän pohtii valintojaan ja poisjättämisiään tai ehdottaa ongelmaan ratkaisua, josta ei ole aivan varma. Essehtivä kirjoittaja myöntää rajoituksensa tiedon tuottajana.

Essee on tietoa välittävä ja erittelevä mutta erityisesti sitä pohtiva tekstilaji, määrittelevät kielentutkijat. Esseissä kuuluu kirjoittajan ääni.

Essee kiinnittyy tiettyyn traditioon, huomauttavat kirjallisuudentutkijat ja mainitsevat sellaisia nimiä kuin Michel de Montaigne ja Francis Bacon. Klassikkojen lisäksi esseellä on tunnustetut nykytähtensä.

Tunnetuista edustajistaan huolimatta essee ei ole selvärajainen laji, sillä keskenään hyvin erilaisia tekstejä voidaan luonnehtia esseistisiksi. Varmimmin esseen tunnistaa esseeksi kirjan alaotsikosta tai kirjakaupan ja kirjaston hyllymerkinnästä.

Erityisen vaikeaksi esseen määrittelemisen tekee se, että se ei kunnioita kirjallisuuden sisäistä pääjakoa kauno- ja tietokirjallisuuteen. Tai hieman toisin ilmaisten: kyseinen jakolinja kulkee esseen sisällä. Tieteellinen essee solahtaa luontevasti tietokirjallisuuden puolelle, kun taas taide-essee luetaan yleensä kaunokirjallisuudeksi.

Esseistille lajin hybridinen luonne avaa monenlaisia mahdollisuuksia paitsi tyylivalinnoissa myös esimerkiksi rahoituksen hankkimisessa. Kunhan vain osaa valita hakemukseensa sanat oikein, esseekirjahankkeelleen voi hakea apurahoja niin tieto- kuin kaunokirjallisuudenkin kiintiöistä.

Lajina esseeseen sisältyy vahvoja esteettisiä odotuksia. Huonosti kirjoitettu essee kuulostaa oksymoronilta.

Toisaalta: Sanonpa esseestä mitä tahansa, joku kiirehtii mainitsemaan esseen tai esseistin, jonka kohdalla väitteeni ei pidä paikkaansa. Ja juuri siinä piilee lajin kiehtovuus tietokirjailijan kannalta. Essee vapauttaa kyseenlaistamaan oman kirjallisen ilmaisunsa rajoja.

Olli Löytty on essehtimiseen taipuvainen tutkija ja tietokirjailija, jolta ilmestyy syksyllä 2020 yhdessä Annina Holmbergin kanssa kirjoitettu Ina ja Tito – kohtauksia Collianderien taiteilijaliitosta)

Olli Löytyn kuva: Uzi Varon / Kirjapaja

Katleena Kortesuo

Koronan aikaan jokainen on päässyt kokeilemaan videopuheluita. Yksi juttelee kustantajan kanssa Zoomissa, toinen sukulaisten kanssa Facetimella ja kolmas kavereiden kanssa Skypessä.

Niinpä kokosin videotapaamisia varten kolme vinkkiä, joiden avulla sessiot sujuvat entistäkin paremmin.

1) Vapauta verkkokapasiteettia

Kun puhut videopuhelua, sulje taustalta kaikki muut ohjelmat, jotka kuluttavat verkkoyhteyttä tai kilkattelevat notifikaatioita. Sammuta meili, pikaviestimet ja turhat verkkoselaimen sivut.

Jos verkko on erityisen huono, sammuta myös video ja etene äänipuhelun voimin.

2) Vähennä tuottamasi datan määrää per aikayksikkö

Videopuhelussa saattaa ääni pätkiä ja kuva hidastella. Niinpä et voi tuottaa samaa datamäärää per aikayksikkö kuin yleensä. Käytännössä siis joudut hidastamaan tahtia hieman. Siihen on kaksi keinoa:

1. Pidä pieniä taukoja lauseiden välillä. Silloin varsinaisen puheen rytmi on sama kuin ennenkin, mutta tauon ansiosta toinen osapuoli ehtii sulatella kuulemaansa.
2. Sano oleellisimmat asiat kahteen kertaan mutta eri sanoin. Tsekkaa miten Conan O'Brien alustaa kaikki vitsinsä ohjelmissaan. Hän kertoo aina johdannon kahdesti mutta eri sanoin. Vasta sitten tulee punch line. Toisto ei tunnu rasittavalta, kun sen sanoo kahdella eri tavalla.

Toki jos puherytmisi on luonnostaan rauhallinen, sitä ei tarvitse hidastaa enempää.

3) Enemmän valoa, vähemmän kiiltoa

Videopuhelua varten kannattaa istua ikkunan eteen, jolloin kasvot saavat luonnonvaloa. Sen sijaan katossa oleva keltainen loisteputki saa ihon vihertämään ja silmäpussit korostumaan.

Jos ikkunaa ei ole saatavilla, käytä hajavaloa. Sijoita läppärin taakse pari pöytälamppua niin, että ne osoittavat seinään sinusta poispäin. Silloin seinä heijastaa valon kasvoillesi hajavalona ilman jyrkkiä varjoja.

Videopuhelussa iho alkaa helposti kiiltää. Kopioi siis vinkki tv-haastattelusta: käytä puuteria. Toki videopuhelua varten pitää muutenkin siistiytyä. Tukan ei kuulu kiiltää rasvaisuudesta.

Sen sijaan housuja et tarvitse. Se mikä ei näy kuvassa, saa olla juuri niin rempallaan kuin haluat sen olevan.

Kunhan et nouse videokuvassa seisomaan.

Katleena Kortesuo on viestinnän valmentaja, tietokirjailija ja yrittäjä.