Faktahommissa

Ville Blåfield

Runsaudenpula on hieno suomen kielen sana, ja kuvaa aika tarkasti tunnelmaa olohuoneessani viime toukokuussa. Olin kokoamassa ensimmäistä kertaa Helsingin Kirjamessujen ohjelmaa, ja ympäri olohuoneen lattiaa ja seiniä oli levitetty suuria printtejä excelöidyistä ohjelmaehdotuksista. Niitä oli yli 1 500.

Jos etukäteen olin elätellyt ajatusta jollain tavalla hallitusta prosessista, jota ohjaisivat ennalta määritellyt painotukset ja kuraattorin kirkas näkemys, karisivat harhat aika nopeasti. Mistä tällainen savotta edes aloitetaan? Täytettäviä ohjelmalavoja oli viisitoista, ohjelmapaikkoja yhdeksänsataa.

Kirjallisuusohjelman kuratoinnissa haaste on, ettei suurinta osaa teoksista ole lukenut. Valintoja tehdään tiiviiden ennakkotietojen, takakansitekstien, kustantamojen vakuuttelun, kirjailijan aiemman tuotannon, intuition perusteella.

Pian huomasin, että tässä tietokirjat ovat vahvoilla. Tutankhamonin salaisuudet? Kuulostaa kiinnostavalta. Kasvissyönnin unohdettu historia? Päähän aukeaa heti uumoiluja. Tähtitaivaan vaikutus kulttuuriimme? Count me in! Kaunokirjallisuuden tiivistäminen hissipuheeksi on haastavampaa.

Lopulta lavakartat jollain kaaoksen logiikalla täyttyivät. Päätin, että yritän kääntää runsaudenpulan voitoksi: Helsingin Kirjamessujen arvo on juuri ohjelman tajuttomassa monipuolisuudessa. Esillä ovat kaikki kirjallisuuden genret scifistä kokeelliseen runouteen, chick litistä sotahistoriaan. Kaaoksen hallitsijana pyrin pitämään huolen, että kaikki löysivät lavoilta paikkansa.

Korvaamattomana tukena tässä olivat monet asiantuntijatahot, jotka auttoivat valitsemaan ja kokoamaan eri genrejen ohjelmakokonaisuuksia: Tiedetorin tiedetoimijat ja Suomen tietokirjailijat, runo-ohjelman Nuoren Voiman Liitto, Dekkariseura, Svenska litteratursällskapet, vain joitain mainitakseni.

Ja jos moniäänisyys ja -lajisuus on ohjelmaa leimaava arvo, tuntuisi keinotekoiselta iskeä koko komeuden päälle leimana jokin kaiken yhteen vetävä teema, ajattelin. Niinpä tämän vuoden ohjelmateema – rakentava debatti – toteutetaan messuilla omana kahdeksan debattikeskustelun sarjanaan. Sen ulkopuolella lavojen muut 892 keskustelua ja kirjailijahaastattelua saavat olla jotain ihan muuta; uuden kirjallisuuden koko kirjo.

Koko Helsingin Kirjamessujen ohjelma löytyy osoitteesta helsinginkirjamessut.fi. Tiedetori-ohjelma on tuttuun tapaan koottu messutorstaille ja -perjantaille 27.–28.10. Kruununhaka-lavalle, mutta tietokirjallisuutta löytyy myös muilta lavoilta – Kruununhaan ohella erityisesti Hakaniemestä, Vallisaaresta ja Suomenlinnasta – kaikkina messupäivinä. Toivottavasti nähdään Messukeskuksessa!

Ville Blåfield on Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja. 

Ville Blåfieldin kuva: Helsingin Messukeskus

Mikko Niemelä

Julkiseen keskusteluun nousee välillä kysymyksiä teoksien siteeraamiskäytännöistä. Myös toimistomme saa ajoittain yhteydenottoja koskien hyvää lainaustapaa. Miten ne sitaattikäytännöt menivätkään? Saako esimerkiksi romaanissa käyttää hyväksi tietokirjaa? Tässä lyhyt kertaus.

Sitaattioikeus on tekijänoikeuden rajoitus. Tekijänoikeuden lähtökohtana on tekijän yksinoikeus teoksen valmistamiseen tai julkaisemiseen, mikä koskee myös teoksen osan julkaisemista. Pääsääntönä on luvan pyytäminen tekijältä, mikäli toinen haluaa käyttää tämän teosta osana omaa teostaan. Sitaattioikeus rajoittaa tekijänoikeutta, oikeuttaen toista henkilöä lainaamaan teosta ilman tekijän lupaa, kunhan sitaatti tehdään oikein. 

Sitaattioikeuden perusteella julkistetusta teoksesta on lupa ottaa hyvän tavan mukaisesti lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. Siteeraus tarkoittaa toisen tekstin suoraa lainaamista, eli sen sanatarkkaa tai hyvin pienin muutoksin tehtyä lainaamista. Siteeraus on erotettava toisen kirjoittaman teoksen käyttämisestä oman teoksen lähteenä. Tekijänoikeus suojaa vain teoksen ilmaisumuotoa, ei sen sisältämää tietoa tai ideaa. Lähdeteoksen sisältämän tiedon hyödyntäminen omaan teokseen ei ole teoksen siteerausta, jos tieto ilmaistaan omin sanoin ilman suoria lainauksia. 

Hyvän tavan mukaisuus edellyttää alkuperäisen tekijän nimen ja lähteen ilmoittamista sitaatin yhteydessä. Siteerattu teksti on selkeästi erotettava omasta tekstistä käyttämällä esimerkiksi lainausmerkkejä, kursiivia tai lihavointia. Mitään varsinaisia muotovaatimuksia siteeraukselle ei ole säädetty. Tieteellisessä kirjoittamisessa lähdeviittausten merkitsemisessä on omat alan sisäiset käytännöt, jotka eivät perustu lainsäädäntöön. Fiktiivisissä teoksissa kuten romaaneissa vastaavanlaisia käytäntöjä ei ole, leipätekstissä lähteitä ei välttämättä mainita lainkaan. Myös romaanissa on mainittava lähde, mikäli kyse on suorasta lainauksesta. Tämä voi toteutua esimerkiksi mainitsemalla lähdeluettelossa, millä sivuilla lainaukset ovat ja mistä teoksista lainaukset on tehty.

Lainauksella on oltava asiallinen yhteys teokseen, johon sitaatti otetaan. Lainauksen täytyy havainnollistaa, selkeyttää tai taustoittaa lainaajan omaa teosta. Laissa ei ole säädetty sallitun lainauksen laajuutta, sitä arvioidaan tapauskohtaisesti. Laajuutta arvioidaan sen perusteella, edellyttääkö siteerauksen tarkoitus tietyn kokoista lainausta. Teos ei saa koostua olennaisilta osiltaan pelkistä sitaateista.

Sitaattioikeus on teknologianeutraali oikeus. Tämä tarkoittaa, että merkitystä ei ole sillä, millainen teos tai julkaisumuoto lainatulla tai lainaavalla teoksella on. Painetusta kirjasta voidaan ottaa sitaatti sähköiseen julkaisuun ja toisin päin. Myös muita kuin kirjallisia teoksia, kuten musiikkia tai valokuvia voidaan siteerata. 

Mikko Niemelä on Suomen tietokirjailijat ry:n juristi. 

Sanna Nyqvist

Takamusta hiostaa työtuolissa ja kesätuuli humisee päässä. Lomalta palaavan kirjoittajan ei aina ole helppoa saada käsikirjoituksen juonesta kiinni. Mitä olinkaan sanomassa? Onko tekstissäni mitään tolkkua?

Työnsä kanssa tuskaileva kirjoittaja saa usein hyvää tarkoittavan mutta ikävältä tuntuvan neuvon: ”Ryhdy vain kirjoittamaan, kyllä se siitä!” Vaikeus onkin juuri ryhtymisessä. Kirjoittajan kumppanina on aina epävarmuus, joka kääntyy helposti peloksi ja ahdistukseksi, valkoisen paperin kammoksi.

Toisinaan valkoisen paperin kammo naamioituu puuhakkuudeksi. Tunnemme kaikki sen toimeliaan kirjoittajan, joka ei koskaan etene lähteiden penkomisesta tai faktojen tarkistamisesta itse kirjoitusvaiheeseen.

Menestys kirjoittajana on yhdistelmä itsetuntemusta ja itsepetosta. Itsetuntemus auttaa tunnistamaan kulloisenkin tulpan tyypin. Onko kyse motivaation puutteesta, aiheen kimuranttisuudesta vai ylimitoitetuista odotuksista?

Tapansa tunteva kirjoittaja osaa myös etsiä keinoja pulmien selättämiseen. Kirjoituspaikan vaihdos tai ongelman ytimeen osuva kirjoitusharjoitus voivat olla hyödyksi. Joskus lukon laukaisee liike. Eräs kollega kertoo konttaavansa huonetta ympäri, jos ajatus ei muutoin kulje. Konkreettinen näkökulmanvaihdos auttaa!

Itsepetosta puolestaan tarvitaan esteiden kiertämiseen silloin, kun niiden raivaaminen on liian ylivoimaista. Totuuden torvena toitottava sisäinen piiskuri on harhautettava hiljaiseksi. Vapaa kirjoittaminen, deadlinen tietoinen ”unohtaminen” ja muut kirjoittajan turvallista tilaa kasvattavat keinot auttavat ajatuksia liikkeelle. Työn imu syntyy kuin vahingossa ja sen vahvistamana on helpompi kohdata tekstin todelliset haasteet.

Ärsyttävässä neuvossakin on vinha perä. Useimpiin kirjoittamisen vaikeuksiin nimittäin auttaa kirjoittaminen. Tekstiä, jota ei ole olemassa, on mahdotonta parannella. Työn hidaskin edistyminen antaa toivoa sen valmistumisesta, ja motivaatio loppuunsaattamiseen kasvaa.

Toisinaan rima pitää osata asettaa riittävän alas. ”Kolme sanaa riittää.” Siinä – päivän työ on tehty!

Sanna Nyqvist on kirjallisuudentutkija, tietokirjailija ja kirjoittamisen valmentaja. Hänen viimeisin tietokirjansa Räjähdemiehen perintö (2019) käsitteli Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Nyqvistin kuva: Markko Taina / Tammi.

Sanna Nyqvist pitää kirjoittajan blokista myös webinaarin 24.8.2022 klo 10 yhdistyksen jäsenille. Webinaariin tulee ilmoittautua viimeistään 22.8. Lisätiedot ja ilmoittautuminen täällä.

Kati Boijer-Spoof Heikinheimo

Moni tietokirjailija tekee kirjansa päätyönsä ohessa, jolloin joutuu kirjoittamaan pienissä palasissa vapaa-ajalla tai tiukoissa rupeamissa loma-aikaan. Tällöin riskinä on, että palautumiselle jää liian vähän tilaa.

Päivätyön ohella kirjoittavalta vaaditaan valtavasti itsensä johtamista. Mielestäni oman palautumisen johtaminen on lopputuloksen – ja tietenkin kirjailijan jaksamisen – kannalta yhtä olennaista kuin vaikkapa riittävän työskentelyajan varaaminen tai aikataulussa pysyminen. Kirjan kirjoittaminen vaatii ns. istumalihaksia ja sinnikkyyttä, mutta väitän, että sen ei tarvitse uuvuttaa.

Yhdessä Riikka Ilmivallan kanssa kirjoittamani Etätyön hyvinvointiopas (Bazar 2022) syntyi sekin vapaa-ajalla. Teimme tutkimustyötä ja luonnostekstejä iltaisin ja viikonloppuisin, ja varsinainen kirjoitustyö tapahtui kesälomalla. Koska haluamme elää niin kuin opetamme, hyödynsimme oman opuksemme vinkkejä mahdollisimman uskollisesti. Tarkoituksena ei ollut palata syksyllä töihin lopen uupuneena vaan akut ladattuina.

Itse saimme eniten apua seuraavista käytännöistä:

1. Selkeät työajat. Aivan kuten arjessa, aivojen kannalta on erittäin tärkeää erottaa työmoodi ja lepomoodi. On luonnollista, että kirjan teemat pyörivät mielessä jatkuvasti, mutta palautumisen ja perhesuhteiden kannalta on hyvä sopia itsensä ja muiden kanssa etukäteen ”työpäivät” ja ”työajat”.
2. Pomodoro-tekniikka. Kirjamme on kirjoitettu pätkissä, joiden välillä on pidetty lyhyt tauko. Klassinen pomodoro-rytmi on 25 minuuttia keskittynyttä työtä ja 5 minuuttia taukoa kahden tunnin ajan, jonka jälkeen pidetään hieman pidempi tauko. Itselleni sopivampi tahti on oppitunti ja välitunti eli 45+15 min.
3. Fysiikan huomiointi. Ajatustyössä unohdamme helposti, että meillä on myös keho! Elimistömme on optimoitu aktiiviseen elämään savanniympäristössä, ei tietoyhteiskuntaan. Paikallaanolon tiheä tauottaminen liikuskelulla on terveydellemme välttämätöntä.
4. Riittävä uni. Voi tulla suuri kiusaus nipistää öistä kirjoitusaikaa. Satunnaisesti näin voi tehdäkin. Palautumisen, mutta myös kognitiivisen suorituskyvyn näkökulmasta tämä ei kuitenkaan ole kestävää. Jos voit kirjoittaa vain öisin, ehkä tietokirjan aika ei ole juuri nyt?

Kati Boijer-Spoof Heikinheimo on Etätyön hyvinvointioppaan toinen kirjoittaja. Kati työskentelee kehitysjohtajana ja vastuuvalmentajana työhyvinvointialan yritys Virkisterissä. Hän on koulutukseltaan KTM, mindfulness-opettaja, PilatesHealth-ohjaaja sekä Auktorisoitu Personal Trainer (APT®), erikoistumisalueina ravitsemus- ja liikuntalääketiede.

Mikko Niemelä

Parhaillaan on käynnissä merkittävin tekijänoikeuslain uudistus vuosikymmeniin. Uudistuksen tarkoituksena on DSM-direktiivin (direktiivi tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla) kansallinen täytäntöönpano. Direktiivin tavoitteena on Euroopan unionin sisäisen tekijänoikeuslainsäädännön yhdenmukaistaminen ja digitaalisten sisämarkkinoiden vahvistaminen. Tekijöiden kannalta merkitystä on erityisesti direktiivin kolmannella luvulla, jonka säännöksillä pyritään parantamaan tekijöiden asemaa.

Direktiivin kolmas luku asettaa jäsenvaltioille velvoitteen varmistaa, että tekijöillä on oikeus saada asianmukainen ja oikeasuhtainen korvaus teoksensa hyödyntämisestä. Tämän oikeuden varmistamiseksi direktiivi asettaa avoimuusvelvoitteen, jonka perusteella tekijöiden on saatava vähintään kerran vuodessa ajantasaista, merkityksellistä ja kattavaa tietoa teostensa hyödyntämisestä. Lisäksi kolmannessa luvussa edellytetään jäsenvaltioiden varmistavan sopimuksen kohtuullistamismekanismi, vaihtoehtoinen riitojenratkaisumenettely sekä tekijöiden peruuttamisoikeus, kun teosta ei enää hyödynnetä.

Hallitus antoi uudistuksesta ensimmäisen esityksensä syksyllä 2021. Tämä ensimmäinen esitys ei vastannut riittävällä tavalla direktiivin tavoitteisiin tekijän aseman parantamisesta. Esitykseen sisältyi myös monia muita kiistanalaisia lainmuutoksia, jotka eivät olleet osa direktiiviä. Kirjailijoiden kannalta suuri merkitys olisi ollut muun muassa kustannussopimuksia koskevien säännösten poistaminen lainsäädännöstä, millä olisi voinut olla arvaamattomia vaikutuksia kirja-alalle. Näistä syistä moni tekijäjärjestö, Suomen tietokirjailijat mukaan lukien, jätti kriittisen lausunnon syksyn esityksestä.

Keväällä 2022 hallitus antoi uuden esityksen, jossa aikaisemman tekijänoikeuslakiluonnoksen saama palaute on otettu huomioon. Tekijänoikeuslain uudistus keskittyy ainoastaan direktiivin edellyttämiin muutoksiin, eikä kustannussopimuspykäliä aiota tässä uudistuksessa muuttaa. Suomen tietokirjailijat antoi lausuntonsa sivistysvaliokunnalle uudesta hallituksen esityksestä. Pientä parannettavaa vielä olisi, mutta esitys on kaiken kaikkiaan tasapainoisempi ja tekijämyönteisempi kuin syksyn 2021 luonnos.

Hallituksen esitys on tällä hetkellä eduskunnassa valiokuntakäsittelyssä, joka tulee päätökseen näillä näkymin aikaisintaan syyskuussa 2022. On huomattava, että käsillä olevan tekijänoikeuslain uudistuksen ulkopuolelle on jäänyt muun muassa kirjailijoille tärkeä e-lainauskorvaus. E-lainauskorvauksen lainsäädäntöprosessi etenee erikseen, ja tämän tarkka aikataulu ei ole vielä tiedossa.

Mikko Niemelä on Suomen tietokirjailijat ry:n juristi.

Riitta Luhanka-Aalto

Omakustantamisesta on tullut suosittu tapa kirjan julkaisemiseen. Jokainen kirjoitustyö vaatii kuitenkin huolellisen valmistautumisen, esityön. Oma kirjaprojektini opetti paljon.

Luin useita kirjani aihealueeseen liittyviä kirjoja. Webinaarit ja sosiaalisen median seuranta tuottivat runsaasti ideoita. Ennen kirjoitustyötä suoritin kirjoituskurssin www.tarinavoima.fi, jossa myös opin, että kirjoitustyöhön piti varata aikaa.

Keväällä 2021 tutustuin saksalaiseen omakustantajaan, Books on Demandiin. Osallistuin heidän järjestämiinsä webinaarimuotoisiin kirjailijakahvilailtoihin, jotka tarjosivat perusinfon kirjoitustyöhön, kirjan sisällön tuottamiseen, luettavuuden optimoimiseen ja kirjan markkinointiin. BoD:n verkkosivujen kirjailijapalvelut tarjosivat myös tarvittavat työkalut esimerkiksi kirjan kannen mitoittamiseen ja kirjan hinnoitteluun.

Panosta kirjan ulkonäköön! Itse käytin kirjan kannen suunnitteluun tuttua graafikkoa. Tein myös itse kirjan kustannustoimittajatyön, mutta ellei tähän ole omaa tai lähipiirin osaamista, kannattaa palvelut ostaa. Tekstin tulisi olla helposti luettavaa, ja muun muassa fontin koolla ja kappaleen pituudella on merkitystä.

Koska halusin yrittäjyysaiheisen tietokirjani myyntiin mm. verkkokauppoihin, valitsin BoD:n tarjoaman palvelupaketin, johon kuului jakelu jälleenmyyjille.  Sain kirjan tuottamiseen liittyvää infoa aina tarvittaessa ja mallikappaleen hyväksyttäväkseni ennen kirjan julkaisua.

Omakustanne vaatii kirjoittajalta omiakin markkinointitekoja. Panostin kirjan esittelytekstiin, mainostin kirjaa verkkosivuillani lähetin kirjoittamani lehdistötiedotteen medialle.

Verkostoltani sain arvokasta tukea niin kirjoitustyöhön kuin markkinointiin Instagram- ja Facebook-postauksilla. Kannustin myös verkostoani tekemään kirjan ISBN-numerolla hankintapyyntöjä kirjastoihin.

Riitta Luhanka-Aalto on tietokirjailija ja markkinointiviestinnän asiantuntija.

Ville-Juhani Sutinen

Välillä vastaan tulee teoksia, joissa on kiinnostavaa tietoa mutta sen ympäriltä puuttuu kirja. Välillä taas kohtaa teoksia, joissa on kehyksenä kiinnostava kirja mutta sen sisällä tieto on ennestään tuttua.

Faktoja julkaisevat tutkijat ja tietokirjoittajat väheksyvät helposti kertovaa rakennetta, koska sen ei katsota antavan mitään lisää: tosiasiat riittävät. Fiktiota julkaisevat kirjailijat sen sijaan väheksyvät helposti tosiasioita, sillä tarinan maailma ei rakennu faktoista vaan kokemuksista: tunne riittää.

Olen itse tasapainoillut näiden lajityyppien välillä viimeiset viisitoista vuotta, ja jos sen aikana jotain olen oppinut niin tämän: tarvitaan sekä tieto että tarina, jotta aihe tulee kokonaan esiin.

Kertova tietokirjallisuus on Suomessa uusi tulokas. Tai jos tarkkoja ollaan, se ei ole ilmiönä uusi, sillä kertovia tietokirjoja on julkaistu pitkään, mutta sen erottelu ja käsitteellistäminen ovat uutta.

Kun yhdessä Ville Ropposen kanssa kirjoittamamme Luiden tie – Gulagin jäljillä (Like 2019) oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana, kuulimme toistuvasti, että parasta kirjassa oli uudenlainen ote, jossa kehystimme faktat omien kokemusten kautta kerrottuun tarinaan. Itseäni yllätti, että tätä piirrettä pidettiin tuoreena – olinhan viimeistään esseeteoksesta Itä-Harlemin punainen ruusu (Savukeidas 2011) asti käyttänyt teoksissani vastaavaa metodia. Luiden tie oli kuitenkin ensimmäinen laajaa huomiota saanut kirjani ja osui hetkeen, jolloin kertova tietokirjallisuus tuli yleisesti tunnetuksi.

Monissa omissa tietokirjoissani, mukaan lukien uusimmassa teoksessa Matkalla Suomeen – tarinoita heimojen maasta (Into 2022), matka muodostaa narratiivisen kehyksen, johon esseistinen ja tiedollinen teksti limittyvät. Tämä on itselleni luonteva kerrontatapa, koska käytän paikkoja lähdeaineiston tavoin. Riippuu aiheesta, kuinka paljon sovellan narratiivista elementtiä. Jotkut teokseni, kuten Neukkuturismi (Vastapaino 2020) ovat puhtaasti tietokirjoja ilman kertovaa kehystä, ja toiset, kuten Arktis (Like 2021) taas ovat matkatarinoita, joihin limittyy tutkittua tietoa. Myös narratiivisissa teoksissani pidän aina mukana viiteapparaatin ja lähdeluettelon.

Nykyään, kun tietoa on yhä helpommin saatavilla, tietokirjallisuudelta ei kaivata niinkään faktaluetteloa vaan synteesiä. Hyvän kirjallisuuden tehtävä on vetää tieto yhteen ja asettaa se kontekstiin, ja tarjota kokonaisuus lukijalle kiinnostavassa muodossa. Tarinan kehyksessä tieto syvenee.

Ville-Juhani Sutinen on kirjailija ja kääntäjä, joka on julkaissut tietokirjoja, romaaneja, esseitä sekä runokokoelmia ja suomentanut runoja, esseitä ja proosaa. Sutinen esiintyi maksuttomassa webinaarissamme Narratiiviset tietokirjat – missä menee faktan ja fiktion raja? torstaina 21.4.

Sutisen kuva: Ari Haimi / Like

Minja Mäkilä

Apurahan saamisesta puhutaan helposti lottovoittona – ja joskus lottovoitto voi peräti tuntua todennäköisemmältä onnenpotkulta. Tietokirjan kirjoittamiseen myönnettyyn apurahaan liittyy kuitenkin myös toinen pelottava sanapari: ’kirjan kirjoittaminen’. Kirjan julkaisu on monelle suuri, elämänmittainen haave, johon linkittyy jopa oma identiteetti. Esikoistietokirjan kirjoittamiseen myönnetyt apurahat ovat täten erittäin arvokkaita kirjailijan uraansa aloitteleville hakijoille.

Sain keltanokkaisuudesta huolimatta yllätyksekseni Suomen tietokirjailijat ry:n esikoistietokirjailijan apurahan vuonna 2019. Tietokirjani idea kumpusi haaveen sijaan ennen kaikkea kiinnostuksesta aiheeseen, josta ei oltu ennen julkaistu tietokirjaa Suomessa. Täysin summanmutikassa apurahoja ei kuitenkaan voi hakea, sillä hakemusten täyttämiseen kuluva tuntimäärä jättää kyllä aikaa perinpohjaisellekin filosofiselle pohdinnalle.

Apuraha on paitsi taloudellisesti tärkeä avustus, mutta vielä vahvemmin se toimii kannustimena. Myönteinen päätös kertoo, että ryhmä ihmisiä on jo uskonut ideaan ja kirjailijan kykyyn pukea se sanoiksi ja teoiksi. Erityisen suuri henkinen merkitys tuella on metsästäessä kustannussopimusta kovan kilpailun keskellä. Apuraha myös painostaa kirjoittamaan, sillä rahoituksen käytöstä on aina tehtävä selvitys myöntötaholle. Tällöin aikataulun viimeinen ruksi on pakko pistää kalenteriin.

Omalla kohdallani apurahapäätöksestä meni tasan kaksi vuotta esikoistietokirjani K-pop – Unelma huomisesta (Like, 2021) julkaisemiseen. Kirjallani oli selkeä kohderyhmä, mutta suuren yleisön kiinnostuksesta ei voi olla ikinä varma. Apurahojen taloudellinen merkitys korostuukin vähemmän tunnetuista aiheista kirjoittaessa. Esikoistietokirjan väylä on tärkeä myös ”kirjailijuuden” ulkopuolelta tuleville asiantuntijoille, jotka haluavat tiivistää osaamisensa yhteen teokseen. Ratkaisevinta on työsuunnitelman toteutettavuus ja lukijoiden tiedontarpeen palveleminen.

Mahdollisista apurahahylyistä ei pidä lannistua, vaikka oman idean paperille laittamiseen liittyisi suuria tunteita. Esikoistietokirjaan tarkoitetun apurahan jälkeen ehdin saada yli kymmenen hylkyä ennen seuraavaa myönteistä apurahapäätöstä. Tietokirjan kirjoittamisessa on nimittäin se paha valuvika, että kirjoittaessa uusia tietokirjaideoita syntyy kuin itsestään.

Minja Mäkilä on kirjailija ja opettaja. Hän on kulttuurihistorian maisteri, jonka esikoistietokirja käsitteli kansainväliseen menestykseen nousseen eteläkorealaisen populaarimusiikin, K-popin, eri puolia ja yhteiskunnallisia kytköksiä. Tällä hetkellä Mäkilä kirjoittaa tietokirjaa aikamatkustusviihteestä ja nostalgiasta.

Suomen tietokirjailijoiden kevään apurahat ovat haussa 31.3.2022 klo 16 asti. Haussa on mm. apuraha esikoistietokirjan kirjoittamiseen. Lisätiedot täällä.

Minja Mäkilän kuva: Sirpa Ryyppö / Like

Simo Veistola

Kun siirryin painetun oppimateriaalin laatimisesta digitaalisten materiaalien tekijäksi, ymmärsin digitaalisten materiaalien tekemisen olevan monisyisempää kuin vain painetun materiaalin siirtäminen painokoneelle.

Digitaalisten oppimateriaalien tavoite on selvä: oppimateriaalien pitää helpottaa ja parantaa opettamista sekä eritasoisten oppijoiden oppimista. Yksi suurimmista haasteista on saada digitaalisen materiaalin selailija muuttumaan oppisisällön oppijaksi. Tekstin kirjoittaminen ja sijoittaminen alustaan onkin vasta materiaalin teon ensimmäinen, usein selväpiirteisin vaihe. Hyvä teksti takaa oppimisen vasta pienelle osalle oppijoista.

Digimateriaalin tekijän pitää myös koko ajan pohtia, miten materiaalia käytetään koulussa. Ilman opettajaa hyväkään digimateriaali ei välttämättä ohjaa  opiskelijaa oppimisen korkeille tasoille.

Laadukkaan digitaalisen oppimateriaalin takana ovat seuraavat asiat:

1. Selkeä näkemys siitä, millainen digitaalinen materiaali toimii parhaiten kyseessä olevassa oppiaineessa. Tarvitaanko esimerkiksi vuorovaikutteisia tehtäviä, ovatko animaatiot tärkeitä, onko 360-videoista hyötyä oppimisessa tai ovatko lisätietolaatikot tarpeellisia eriyttämisessä?
2. Oppikirjailijatyöryhmä, johon kuuluu sitoutuneita, oppisisällön ja/tai opettamisen asiantuntijoita.
3. Kustantamoissa työskentelevät ammattilaiset, jotka

• ymmärtävät mm. alustan ja erilaisten sovellusten sekä päätelaitteiden mahdollisuudet ja rajoitteet ja
• hallitsevat laadukkaan oppikokonaisuuden (grafiikka, animaatiot jne.) tekemisen ja päivittämisen työvaiheet.

Olen vakuuttunut, että digitaalinen materiaali on pian vallalla kouluissa ainakin kolmannesta luokasta alkaen. Tätä ei pidä ymmärtää niin, että en ymmärtäisi perinteisen lukemisen merkitystä. Lukemisen taito on oppimisen perusedellytys. Enää ei kuitenkaan toimi vanha tekstini: ”Kangasmaitikka on kuivien kangasmetsien kenttäkerroksen puoliloinen.” Nykyään on mielestäni parempi, että biologian materiaalissa on erilaisia tekstejä ja valokuva tai video, josta saa interaktiivisten elementtien avulla ammennettua oleellista tietoa metsän ekosysteemin toiminnasta omassa tahdissa. Heti näiden jälkeen tulee oppimista tukeva ja ohjaava tehtävä.

Simo Veistola on digitaalisten oppimateriaalien edelläkävijä, joka sai vuoden 2022 Oppikirjailijapalkinnon.

Mia Spangenberg

Lasten tietokirjallisuus kiinnostaa maailmalla, voidaan puhua suorastaan lasten tietokirjallisuuden buumista. Mutta millaisia lasten tietokirjoja ulkomaiset kustantajat etsivät? Kun olen keskustellut aiheesta kustantajien ja kääntäjien kanssa, keskeiseksi on noussut kolme asiaa.

1) Kustantajat hakevat kirjoja tutuista aiheista, joita esitellään uudella tai erikoisella tavalla

Elämäkertoja, joissa kerrataan faktoja merkittävän henkilön elämästä syntymästä kuolemaan, on riittämiin, mutta mitäpä jos aihetta lähestytäänkin lapsen näkökulmasta? Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama Soiva Metsä: Jean Sibeliuksen matkassa (Lasten Keskus, 2015) onnistuu kuvaamaan erinomaisesti luonnon merkitystä Sibeliuksen musiikissa Sibeliuksen lapsenlapsen kautta.

Teoksessa lapsi ja pappa kävelevät yhdessä Ainolan metsässä, ja luonnon tuoma voima ja rauha ovat osa papan ja lapsen arkea. Ne luovat pohjan ymmärtää Sibeliuksen ainutkertaisuutta, kun perheen mummi myöhemmin kertoo Sibeliuksen elämänvaiheista.

2) Kustantajat hakevat tietoa yhdistettynä korkealaatuiseen kuvitukseen

Kirja voi erottua joukosta myös kuvituksellaan. Carlos da Cruzin kuvittama ja Anniina Mikaman kirjoittaman teoksen Päivä maapallolla: Koulussa (Karisto, 2019) hauskat yksityiskohdat auttavat lukijaa sukeltamaan eri puolilla maailmaa elävien lasten elämään. Samalla voi oivaltaa, kuinka samanlaisia me kaikki loppujen lopuksi olemme.

Jenni Erkintalon ja Réka Királyn kirjoittama ja kuvittama Ystäväni puu (Etana Editions, 2019) esittelee Suomen yleisimpiä puulajeja. Kirjaan voisi tarttua pelkästään kauniiden kuvien vuoksi, mutta samalla voi oppia puiden supervoimista tai innostua askartelusta. Sanaselitykset kirjan lopussa voivat myös innostaa pientä tieteilijää.

3) Kustantajat hakevat myös uusia aiheita

Kirjoja koirista ja kissoista tehdään jokaisessa maassa, mutta mitä jos olisikin tietokirja karkeista, jossa kerrotaan karkkien eri lajeista ja karkkien merkityksestä historiassa? Tästä oiva esimerkki on Vuokko Hurmeen kirjoittama ja Anni Nykäsen kuvittama Karkkikirja (WSOY, 2019). Se on hauska teos, johon voi palata aina uudelleen, ja jossa voi jopa testata, kuinka hyvin tuntee erilaisia karkkilajeja.

Tässä on vain muutama esimerkki laadukkaista suomalaisista tietokirjoista, joilla mielestäni on potentiaalia myös maailmalla. Suomen etuna ovat korkeasti koulutetut kirjoittajat ja kuvittajat. Heidän teoksillaan voisi rohkeammin tavoitella lukijoita ulkomailtakin. Kääntäjänä olisi ilo nähdä tietokirjoja mm. saamelaisista ja romaneista, tai vaikka kirjailijaikoni Tove Janssonin lapsuudesta.

Mia Spangenberg on englannintaja, joka asuu Seattlessa Yhdysvalloissa. Hän on kääntänyt mm. Mari Mannisen Finlandia-palkitun teoksen Yhden lapsen kansa. Hän toimii bloggaajana kääntäjien ylläpitämällä WorldKidLit-sivustolla, jonka päämääränä on promovoida käännettyä lastenkirjallisuutta englanninkielisissä maissa.