Tutustu tietokirjailijaan

Risto Pulkkinen

Risto Pulkkinen on uskontotieteen dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Hän on myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon pastori, omien sanojensa mukaan ”ikään kuin free lancer -pappi”. Pulkkinen asuu Helsingissä – ja mahdollisuuksien mukaan myös Torreviejassa Espanjassa. Pulkkinen sai 20.1.2015 Lauri Jäntin palkinnon kunniamaininnan teoksellaan Suomalainen kansanusko – Samaaneista saunatonttuihin

Risto Pulkkinen

Kuva: Gaudeamus.

Risto Pulkkinen, kuinka sinusta tuli tietokirjailija?

Olen tehnyt pitkän uran yliopistolla tutkijana ja opettajana. Suurin osa siitä, mitä olen julkaissut, on uranrakennussyistä ollut ns. tieteellistä tekstiä. Pohjimmaltani en kuitenkaan koe olevani kovinkaan hyvä tutkija – sen sijaan kyllä jonkinmoinen opettaja.

Vastaavasti tieteellinen kirjoittaminen ei ole ollut ominta alaani vaan pikemmin tiedon popularisointi. Nyt kun näin keski-iässä ei enää ole niin väliä eikä mieltä juosta akateemisessa oravanpyörässä, olen alkanut tehdä sitä, mitä paremmin osaan: tietokirjoja. Se antaa enemmän tyydytytystä ja sen koen myös yhteiskunnallisesti arvokkaammaksi.

Minkälaisia kirjoja kirjoitat?

Haluan pysyä vahvasti faktoissa, kirjoittaa tutkimuksen pohjalta ja koota tutkimustietoa yhteen. Senkin voi tosin koettaa tehdä viihdyttävästi.

Miten kirjasi syntyvät?

Aikamoisen tuskan kautta. En ole kauhean järjestelmällinen ihminen luonnostani, vaan minun täytyy pakottaa itseni jonkinmoiseen kuosiin. On raskasta aloittaa enkä osaa kirjoittaa siten, että aloitan ensimmäisestä lauseesta ja päätän viimeiseen.

Paras tulos tulee mielestäni siten, että rakennan selkeän raamin, ikään kuin hyllyjärjestelmän, johon sitten alan koota tekstiä itselleni luontevamman assosiaatiotekniikan avulla. Yhdestä asiasta assosioituu mieleen toinen ja niin risteilen hyllyjen välillä. Sitten työ kyllä kulkee, ja kun se on luovimmillaan, usein pitää yöllä nousta sanelemaan asioita nauhuriin tai mennä kirjoittamaan ne ylös.

Minkälaisista kirjoista pidät itse?

Ehkä vähän hassua, mutta en oikeastaan ”lukemalla lue” kovin paljon tietokirjallisuutta. Siltä osin on tainnut jäädä päälle tutkijan tapa etsiä vain aina tarvittava tieto kirjasta ja sitten panna se takaisin hyllyyn.

Kaunokirjallisuudesta suosin klassikoita ja ruotsalaisia dekkareita. Päivänkohtaisesta kirjallisuudesta en oikein jaksa kiinnostua. Enemmän kuin asia minua viehättää yleensä kirjoitustyyli.

Suomalaista kirjoittajista eniten minuun ovat vaikuttaneet Pentti Haanpää, Matti Kurjensaari – käsittämättömän aliarvostettu loistavatyylinen kirjailija muuten –, kaikki Tulenkantajat ja Tove Jansson.

Minkä kirjan olet lukenut viimeksi?

Åke Edwardssonin Den sista vintern.

Minkä tietokirjan olisit halunnut itse kirjoittaa?

Hulluuden historiasta olisi ollut hienoa päästä kirjoittamaan. Hulluus ja toisinajattelu ovat kiehtoneet minua aina. Väitöskirjanikin tein vähän hullusta suomalaisesta, Carl Axel Gottlundista, joka uskalsi asettua itse Elias Lönnrotia ja koko suomalaisen yhteiskunnan hallitsevaa joukkoa vastaan. Huonostihan siinä kävi, mutta hän eli jylhänkomean elämän.

Millaisena näet kirjan tulevaisuuden?

Vaikea sanoa. Intuitiivisesti omalta pohjalta tuntuisi siltä, että ei kirja katoa mihinkään. Mutta tiedän, että oikeasti nuorisolla ei useinkaan enää ole kirjahyllyjä. Se tuntuu aika pelottavalta.

Tietokirjan asema varmasti ainakin on hyvin kriittinen. Ehkä elämyksellinen tietokirja pitää pintansa. Toisaalta kirjat ovat myös esineitä, jotka määrittävät meitä niin itsellemme kuin toisille. Olet sellainen kuin kirjat, joita hyllyssäsi on. Tämä voi antaa kirjalle jatkoajan.

Kuinka tietokirjailija pärjää?

En itse asiassa tiedä… Minä en kuvittelisikaan eläväni sillä, en ole niin tuottelias. Kyllä kai useimmille tietokirjon tekeminen on harrastus tai toinen työ.

Tuorein teoksesi Suomalainen kansanusko kuvaa kansanuskoa olemassaolon hahmottamisena. Miten me nykyiset suomalaiset hahmotamme olemassaoloamme?

Rehellisesti sanoen – olemmekohan me vähän hukassa? Olen pahoillani tästä tylsästä vastauksesta, mutta maailmankuvamme on niin pirstoutunut, että tuskin voin vastata meidän suomalaisten puolesta mitään. On menetetty kosketus perinteisiin suuriin ja jaettuihin arvoihin, vaikka onkin totta, että monet niistä yksittäisistä mielikuvista, joista kansanusko-kirjassani kerron, edelleen elävät kulttuurissa.

Ehkä sikäli on palattu muinaisuskon maailmankokemukseen, että perinteinen materialismi ja ateismi eivät näytä voittaneen alaa. Olemassaolon tähtäyspiste on hyvin vahvasti tässä elämässä ja päivässä – tuonpuoleisuudelta ei odoteta kovin selkeästi mitään.

Tässä taas ei ole mitään erityisen suomalaista vaan tämä on länsimaisen ihmisen tilanne kaikkiaan. Se voisi olla myös mahdollisuus: miten tehdä tästä päivästä ja tästä maailmastamme hyvä meille kaikille?

Mikä on seuraava kirjasi?

On sovittu kustantajan kanssa, että teen suomalaisen kansanuskon sanakirjan, ikään kuin tämän Samaaneista saunatonttuihin -kirjan pikkuveljen. Tarkoitus on viedä materiaali sellaiseen ensyklopediseen formaattiin, että se antaa nopeita vastauksia täsmäkysymyksiin.

Uskomme, että sellaista tietoa tarvitsevat esimerkiksi opettajat, toimittajat tai matkailijat. Samanaikaisesti teen kyllä myös toista kirjaa: työstän kirjaksi erään vielä elossa olevan suomalaisen SS-pataljoonaan kuuluneen soturin kokemuksia.

Sotakirjailijan rooliin en kyllä olisi uskonut joutuvani, mutta kun sattuman kautta olen päässyt näihin muistelmiin kiinni, niin pitäähän ne kertoa – millaista se oli ruohonjuuritasolla koettuna. Kirjan työnimenä on Eino Julkusen sota.

26.1.2015