Tutustu tietokirjailijaan

Kai Ekholm

Kai Ekholm toimi Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajana lähes kaksikymmentä vuotta. Hän on myös mm. tiedon saatavuuden dosentti Oulun yliopistossa. Tietokirjailijan urallaan hän on kirjoittanut mm. dekkareista ja sananvapaudesta. Ekholmin viimeisin tietoteos on elämäkerta Jörn Donnerista.

Kai Ekholm

Kuva: Veikko Somerpuro

Kai Ekholm, kuinka sinusta tuli tietokirjailija?

Kun aikanaan näin Björn Landströmin teoksen Laiva, tajusin, ettei mikään voita hienosti tehtyä tietokirjaa. Se oli salpaavan kaunis. Rakentelin pienoismalleja ja ahmin kaiken Kolumbuksen laivoista.

18-vuotiaana aloitin kriitikkona Risto Hannulan opissa Suomen sosialidemokraatissa. Se oli harjoitusmestarilaitokseni.

Jossakin vaiheessa päättelin, että tietokirjoja on helppo kirjoittaa. Päättelin myös, että jokainen osaa kirjoittaa dekkareita, nehän ovat aika yksinkertaisia. Noin neljänkymmenen vuoden jälkeen olen oppimassa, ettei helppoa kirjoittamista ole eikä pidä ollakaan.

Minkälaisia kirjoja kirjoitat?

Olen opettanut yliopistossa tiedonlähteitä ja tiedän, että kaikki tieto on ehdollista, suhteellista ja väliaikaista. Olen nähnyt riittävästi kirjastojen varastoja todetakseni, että maailmassa on aika paljon vanhentuneita tai turhia kirjoja, joiden tekijät ovat tehneet valtavia uhrauksia. Jokaisen kirjan oikeutus on, että sen on tuotava jotakin uutta tähän maailmaan, tietoa, tunnetta tai uudenlainen tapa oivaltaa yksikin asia.

Yritän kirjoittaa niin, että lukija kokee jotakin uutta, tiedon ja kielen tehoja. Usein hyviä kirjoja syntyy vilpittömästä harrastuksesta. Joskus on hyvä aloittaa aiheesta, josta ei tiedä mitään, luultavasti kukaan muukaan ei tiedä. Todellinen harjoitusmestariluokka.

Miten kirjasi syntyvät?

En ole ruutukaavaihminen, ja kadehdin sellaisia. Voin kirjoittaa kirjan alun kahteenkymmeneen kertaan, kunnes olen siihen tyytyväinen ja tiedän, että pitäisi mennä tekemään lähdetöitä. Jossakin on sana ja lause, joka on kirjan keskeinen rakennuspalikka, ja kaikki muu kirjottaminen ilman sitä on turhaa höttöä. Kun puuttuva sana tai lause löytyy, se on yllätys ja palkitsevaa myös minulle. Siksi valvon ja odotan.

Sattumalta löytyy mentoreita. Jörn Donnerista kertovan elämäkerran kirjoittamisen aikaan lopettelin Robert Musilin teosta Mies vailla ominaisuuksia. Se tarjoili joka aamu hienoja oivalluksia (”puoliviisas porvaristo”). Oli hienoa, kun eräs Donner-kirjan lukija sanoi, ettei kirjassa ole yhtään turhaa sanaa.

Käsikirjoitusvaihe on kuin suhteen solmimista, kaikki virtaa ja sujuu. Viimeistelyn aika on täyttä luulotautista tuskaa ja virheiden psykoottista metsästystä.

Kirjoitusprosessini on kuin talo jossa eri puolilla velloo merkillinen rihmasto artikkeleita, sitaatteja, luettuja ja lukemattomia kirjoja. Ravaan horteisena niiden välillä ja yritän keksiä, mitä niiden väliltä puuttuu. Talo on kolmiulotteinen sanaristikko. Haen lausetta tai kappaletta, joka yhdistää nämä kaikki. Se voi lävistää kerrokset tai luikerrella kolmen artikkelin välistä kohteeseensa. Ymmärrän kirjoja: niiden hetkellinen olomuoto on ollut selluloosa, mutta nyt ne haluavat jatkaa matkaansa.

Kirjojen pitää näyttää tekijältään, tekijänkin pitää viihtyä tekstissä. Olen nähnyt paljon kehnoja, ulkokohtaisesti kirjoitettuja teoksia. Perusasioiden eli lähteiden ja faktojen pitää olla kunnossa. Jörn Donner -kirjassa on kaikki perinteisen kirjan tasot ja elementit kronologiasta lähdekritiikkiin, mutta käytin niitä vastaamaan ainoaan oleelliseen kysymykseen, jonka myös Fjodor Dostojevski asettaa Karamazovin veljeksissä: kuka tämä mies on?

Minkälaista kirjallisuutta luet?

Tohtori Samuel Johnson sanoi: jos avaat kirjan ja se aukeama ei ole hyvä, todennäköisesti koko kirja ei ole hyvä. Valitettavasti ammattikirjoittaja on häijy lukija. En anna armoa ulkokohtaisille ja veltosti tehdyille kirjoille.

Minkä tietokirjan olisit halunnut itse kirjoittaa?

Ihailen suuria englantilaisia sanakirjantekijöitä James Murraysta tohtori Johnsoniin. Tiedän, että en olisi itse päässyt a:ta pidemmälle, mutta kenties siinä tapauksessa olisin asiantuntija kaikessa, joka alkaa a:lla.

Millaisena näet tietokirjallisuuden tulevaisuuden?

Mitä virkaa tietokirjailijoiden ammattikunnalla on tässä likvidissä maailmassa? Tietokirjallisuus tuntemanamme instituutiona on katoamassa. Tämä ei ole pessimismiä, vaan realismia. Voin luetella kymmenen teosta, joita kukaan ei rahoita tai kustanna. Verkosta tuttu ego publishing valtaa kirjamarkkinat. Ensin tulevat kasvot, sitten kirja. Kummatkin häviävät yhä nopeammin.

Tieto ei ole tiili, vaan kappale muotoiltavaa savea. Tieto on aina muuttuvaa. Sillisalaattimediasssa tarvitaan kokoavaa ja persoonallista tietokirjaa. Siksi on hienoa olla tässä ammattikunnassa. Emmehän me osaa mitään muuta. Meillä on loputtomasti aikaa.

Kuinka tietokirjailija pärjää?

Olen saanut apurahoja, joilla kirjat ovat syntyneet. En muista yhdenkään kirjan kohdalla myyntipiikkiä, Donner-kirjaa lukuunottamatta. Minulle riittää, että kirja on tuonut siihen tiedontarpeeseen jonkin palikan lisää.

Olet kirjoittanut tietoteoksen mm. dekkareista, sananvapaudesta ja viimeisimpänä elämäkerran. Mitä tietokirjailija saa sanoa?

Olemme itsemme pahimpia sensoreita. Kun kirjoitin kolme dekkaria, tajusin, että se jonka olet sensuroimassa pitää päätyä ensimmäiseksi kirjaan. Tätä sovelsin myös Donner-kirjaan. Ingmar Bergmanista ja Jörn Donnerista joku sanoi: kun tekee hyvin, voi tehdä mitä vain. Eniten kaduttaa, ettei joskus rohjennut tai vaatinut itseltään enempää.

Mitä on työn alla juuri nyt?

Teemme Yrjö Revon kanssa jatkoa kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle kirja-analyysille Lukemisen aika. Mukana on 30 eminenssiä ja tavista, jotka kertovat, miksi lukevat. Oivalluksia on tulossa, sekä tilastoja ja skenaarioita.

Kirjoitan myös henkilökuvaa Anselm Hollosta, joka on merkittävin runoilijamme maailmalla, vaikka harva häntä enää muistaa. Hannu Ylilehto suomentaa Anselmin parhaita runoja.

28.8.2020