Tutustu tietokirjailijaan

Juri Nummelin

Juri Nummelin on tietokirjailija, joka on kirjoittanut useita tietokirjoja erityisesti kirjallisuudesta ja elokuvasta. Hänen viimeisin teoksensa, Kuoleman usvaa ja pimeyttä on ensimmäinen tietokirja, joka valottaa suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaa. Nummelin esiintyy Vanhan kirjallisuuden päivillä, jotka järjestetään tänä vuonna Youtubessa 26.-27.6.2020.

Juri Nummelin

Kuva: Daniela Vainio

Juri Nummelin, kuinka sinusta tuli tietokirjailija?

Olen aina halunnut olla kirjailija – en oikeastaan muista mitään muuta ammattitoivetta, paitsi lyhyen aikaa ala-asteikäisenä halusin olla hävittäjälentäjä. Isäni oli toimittaja ja äitinikin oli työskennellyt samoissa hommissa, joten kirjoittamisen olen imenyt jo äidinmaidossa.

Työskentelin jo 14-vuotiaasta alkaen vapaana toimittajana, ja kirjoitin lehtiin koko opiskeluaikani, joten toiminnan laajentaminen kirjojen puolelle oli vain luontevaa. Esikoisteokseni Pulpografia ilmestyi jouluna 2000 niin, että sitä oli edeltänyt Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä ilmestynyt juttusarja amerikkalaisen kioskidekkarin kirjoittajista. Alun perin halusin olla kaunokirjailija, ja olen julkaissutkin muutamia proosateoksia, mutta vielä elää haave jostain aiempia laajemmasta tai merkittävämmästä teoksesta.

Minkälaisia kirjoja kirjoitat?

Kirjoitan enimmäkseen humanistisilta aloilta, eniten kirjallisuudesta ja elokuvasta, mutta olen kirjoittanut myös harvinaisista etunimistä, sotahistoriasta, arkkitehtuurista ja talkkunasta (ainoa ruokakirjani!).

Olen tehnyt taiteenalojen historioita ja hakuteoksia sekä kirjoittanut joitain artikkelikokoelmia viihde- tai lajityyppikirjallisuuden historioista. Hakuteokset ovat itselleni tärkeä ja rakas tietokirjan muoto. Minua hieman harmittaa, että niitä nykyaikana vähän halveksitaan ja ajatellaan, että kaikki tieto löytyy netistä. Olenkin joskus sanonut, että pitää tehdä sellaisia hakuteoksia, joiden tiedot nimenomaan eivät löydy netistä.

Miten kirjasi syntyvät?

Olen usein huomannut, että olen kirjoittanut jostain aiheeseen liittyvästä jo artikkeleita tai arvioita, joita pystyn hyödyntämään niin, että pääsen alkuun. Siinä tosin saattaa näkyä tekstien saumoja. Joskus taas tällaista käyttökelpoista materiaalia on aika vähän.

Uusinta teostani, Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirjaa varten taas jouduin lukemaan kymmenittäin kirjoja, novelleja, runoja ja artikkeleita aivan ensimmäisen kerran. Joku muu olisi ehkä tehnyt tällaisen kirjan vasta sitten, kun olisi seurannut alaa kymmenien vuosien ajan, tehnyt muistiinpanoja ja kerännyt arvosteluja. En kuitenkaan usko, että sellaista olisi tässä tapauksessa koskaan tapahtunut.

Tietenkään kaikki kirjani eivät ole näin työläitä. Kirjoittaminen on minulle luonnostaan helppoa, joskus liiankin helppoa, ja läpi saattaa mennä löysemminkin argumentoitua ja ilmaistua tekstiä. Se kuitenkin mahdollistaa suurien tekstimäärien syntymisen lyhyessä ajassa.

Minkälaista kirjallisuutta luet?

Luen työhöni liittyvää tieto- ja kaunokirjallisuutta, mutta pyrin lukemaan kaikenlaista. Perheellisenä ei tietenkään ehdi lukea niin paljon kuin haluaisi. Se on alkanut harmittaa, kun on tajunnut jäljellä olevan ajan todellakin olevan rajallinen.

Jos saisin itse päättää, lukisin vain amerikkalaisia kovaksikeitettyjä dekkareita, jonkin verran kauhua sekä selailisin taide- ja arkkitehtuurikirjoja ja jonkun verran filosofiaa, mutta tähän ei varmaankaan ole mahdollista mennä. Runouden määrää haluaisin myös lisätä. Joskus luin aktiivisesti runoutta, mutta se on jäänyt. Viime aikoina olen tosin koonnut kaksi antologiaa vanhasta kertovasta suomenkielisestä runoudesta.

Minkä tietokirjan olisit halunnut itse kirjoittaa?

Jonkun niistä, jonka olen itse tehnyt! Esimerkiksi Pulpografia, Kuudestilaukeavat, Wild West Finland ja Kuoleman usvaa ja pimeyttä ovat kirjoja, joita selailisin innolla, jos ne olisi tehnyt joku muu.

Ihailun kohteita on kyllä ollut useita, kuten Wolfgang Schivelbuschin Junamatkan historia, Tom Sandqvistin Rajamailla, Peter von Baghin Elokuvan historia, Walter Benjaminin esseet, Mike Ashleyn teossarja scifi-lehtien historiasta, Ville Hännisen ja Jussi Karjalaisen Sarjatulta...

Millaisena näet tietokirjan tulevaisuuden?

Olen vähän pessimistinen sen suhteen, paljonko ihmisiä enää kiinnostaa vanhat asiat – niistähän useimmiten itse kirjoitan. Se on ihan ymmärrettävää, koska nykyajassakin on paljon haasteita ja ongelmia, joita pitää ratkoa. Koetan hyväksyä sen, että suurinta osaa kirjoistani lukee vain marginaalinen yleisö, mutta olisi tietysti kiva, jos joku niistä nousisi puheenaiheeksi. Olen kuitenkin koettanut pitää kiinni siitä, että en toista vanhoja ajattelumalleja ja uusinna vanhentuneita käsityksiä esimerkiksi sukupuolten välisistä eroista tai tasa-arvosta.

Sinänsä uskon, että painettu kirja elää tulevaisuudessakin, mutta siitä vain tulee marginaalisempi ja elitistisempi väline, kuin mitä se 1900-luvun aikana ehti olla. Sama koskee myös lukemista ylipäätään, kun visuaalinen informaatio lisää ylivaltaansa. En usko pystyväni taistelemaan tätä muutosta vastaan.

Kuinka tietokirjailija pärjää?

Tekemällä pirusti töitä. En tiedä, kertooko se oman kunnianhimoni tasosta, mutta en ole koskaan saanut sellaista apurahaa, jolla olisin pärjännyt pitkään. Olen joutunut julkaisemaan kirjoja todella paljon, ja se on varmasti toisinaan näkynyt kirjojen tasossa.

Apurahattomia kausia olen nyttemmin paikkaillut pitämällä pientä kustantamoa (sanon sitä itse mikrokustantamoksi). Helmivyön kautta olen julkaissut joitain omia epäkaupallisia projektejani ja uusintapainoksia vanhoista loppuunmyydyistä tai makkeloiduista kirjoistani sekä joitain minulle käsikirjoituksena lähetettyjä tieto- ja proosateoksia.

Perustuloa olen pitänyt esillä ratkaisuksi moniin apurahoihin liittyviin ongelmiin. Toisaalta sen pitäisi kuitenkin olla niin iso, että sen avulla pärjäisi, vaikka ei olisikaan apurahaa, mutta toisaalta sen pitäisi olla sen verran pieni, että sitä ei katsottaisi tekosyyksi laskea apurahojen määrää tai suuruutta. Itse tekisin vähemmän töitä ja keskittyisin pitkäjänteisemmin, jos olisi perustulo. Luulisin, että se olisi hyvä asia kaikkien kannalta.

Olet haastateltavana Vanhan kirjallisuuden päivillä, jotka järjestetään tänä vuonna Youtubessa 26.-27.6.2020. Viimeisin tietokirjasi, Kuoleman usvaa ja pimeyttä, kertoo suomalaisen kauhukirjallisuuden historiasta. Teos on ensimmäinen tietokirja, joka avaa aihetta. Miten päädyit kirjoittamaan tästä?

Kauhukirjallisuus – tai kauhufiktio laajemminkin – on aina kiinnostanut ja olen siitä aina jonkun verran kirjoittanut. Olin kirjoittanut suomalaisesta kauhusta yksittäisiä juttuja, ja aiheen historia kiinnosti – ei siinä sen kummempaa ollut. Lisäksi aiheen avulla pystyin käsittelemään itseäni kiinnostavaa ja vähän tutkittua aihetta, suomalaisen viihde- ja kioskikirjallisuuden historiaa.

Kustantajaa oli kyllä vaikea löytää, vaikka toisaalta sain tähän enemmän apurahoja kuin mihinkään aiempaan hankkeeseeni. Lisäksi kirjasta on ollut aika paljon juttuja mediassa. Oletan tosin, että ilman koronaepidemiaa niitä olisi ollut enemmän.

Millaista suomalainen kauhukirjallisuus on?

Tiesin jo ennen kuin ryhdyin kirjaa kirjoittamaan, että suomalaista kauhukirjallisuutta on enemmän kuin yleensä sanotaan, kun voivotellaan, että Suomessa ei ole harrastettu tätä lajityyppiä. Sitä oli kuitenkin vielä enemmän kuin alun perin ajattelin! Pienillä kielialueilla lajityyppikirjallisuuden historiat ovat lähes aina katkonaisia ja epäjohdonmukaisia. Toisin sanoen ei voi osoittaa kehitystä, jota olisi tapahtunut kirjoittajien, kustannustoimittajien, kriitikoiden ja kustantajien yhteistyönä. Näin on esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa mm. pulp-lehtien kirjailijat suhtautuivat ammattiinsa vakavasti ja pohtivat sen eri puolia kirjeenvaihdossa kollegoiden kanssa tai omakustannelehtien välityksellä. Siksi Suomessa kauhu on alkanut aina uudestaan, melkein nollapisteestä, eikä aiemmalle perinteelle ole oikein osattu rakentaa.

Tästä huolimatta on löytynyt sellaisia tekstejä, joilla on voimaa vielä 2020-luvullakin, tai joilla on jotain sanottavaa ihmisenä olemisesta. Historiasta nousee esiin pari linjaa: kansanperinteeseen nojaava kauhu, jota on tehty vähemmän kuin ehkä voisi kuvitella, ja ulkomaisia vaikutteita matkiva kauhu, joka on välillä tuottanut noloja tuloksia. Huonokin kirjallisuus voi toisaalta olla usein kiehtovaa.

Mitä on työn alla juuri nyt?

Aika paljon kaikenlaista, jota ilmestyy syksyllä: tietokirja Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, jonka ensimmäisen version jätin kustantajalle pari viikkoa sitten, dekkarisuomennos (Richard Starkin eli Donald Westlaken klassikko The Hunter), jota editoin juuri paraikaa, maailmanloppuaiheisen novelliantologian toimittaminen ja lisäksi pieni vitsinomainen elokuva-aiheinen kirja Spoilerivaroitus! En tiedä vielä, mitä teen syksyllä, tämän suman jälkeen olisi kiva pitää lomaakin.

16.6.2020