Heikki Haapavaara

Heikki Haapavaara on tietokirjailija ja toimittaja. Viimeisimmässä teoksessaan Luoteisväylä (2016) hän kertoo merimatkasta läpi Luoteisväylän, Tyynenmeren Aleuteilta Atlantille ja Grönlantiin. Haapavaara työskentelee toimittajana Kauppalehdessä, jossa hän julkaisee myös tietokirjakritiikkejä. Haapavaara sai Tietokirjallisuuden edistämispalkinnon vuonna 2017. Palkinto myönnetään henkilölle, joka on edistänyt ansiokkaasti tietokirjallisuuden ja tietokirjailijoiden asemaa.

Heikki Haapavaara

Kuva: Jari Loisa

 

Heikki Haapavaara, kuinka sinusta tuli tietokirjailija?

Vahinkohan se oli. Ensimmäinen kirja tai kirjanen on jo vuodelta 1984: Suomi-Neuvostoliitto-seura. Kainuun piiri 40 vuotta. Hankkeen toi pöydälleni Kainuun Radion pomo Jura Tarvasaho. Kirjassa oli meidän kahden lisäksi mukana myös tohtori Reijo Heikkinen. En voinut kieltäytyä: Juuri silloin rajan takana Neuvostoliitossa rakennettiin Kostamuksen kaupunkia ja siihen liittyvää rautakombinaattia, ja tein tuosta jättihankkeesta paljon lehtijuttuja Kainuun Sanomiin. Se oli tärkeä asia meille kainuulaisille.

Olen unohtanut koko kirjan, minulla ei edes ole sitä enää. Vahinko! Jotain siihen kirjoitin, ja niin tekivät pojatkin. Toimitimme osan tekstistä. Taitoin sen Juran kanssa öiseen aikaan meidän keittiössämme. Jos muistan oikein, siitä tuli kaunis pieni kirja, mutta oikolukuvirheitä jäi. Seura oli kuitenkin tyytyväinen. Rahaa emme saaneet, mutta pääsimme kiitokseksi Neuvostoliiton Gruusiaan ja Tbilisiin. Matka oli kiva: join Kaukasuksen alueen kummallisia viinejä ja opetin kauniita naisia ampumaan Tbilisin sirkuksen ampumaradalla. Suomi voitti.

Minkälaisia kirjoja kirjoitat?

Yritän tarttua sinivalkoisiin aiheisiin – vähän niin kuin Fazerin sinisiin teemoihin. Idean ovat täyttäneet ainakin tekemäni Finnairin 75-vuotishistoria (Aika lentää. Finnair 75 vuonna 1998), Martin Saarikankaan elämäkerta (Iso-Masa. Laivanrakentaja, 2002) ja arktisista alueista kertoneet kirjasisarukset Koillisväylä (2014) ja Luoteisväylä (2016). Samalla reseptillä olen kirjoitellut myös kokoomateoksiin. Huippu oli, kun pääsin yhdellä luvulla Ilmasodan pikkujättiläiseen.

Tartun tässä myös salattuun asiaan: läheskään kaikki kirjahankkeeni eivät ole onnistuneet. Olen aika tarkka hankkeen alussa. Jos tilaajat eivät sitoudu ja lupaa aikaa, hylkään projektin. Myös oikeudesta omaan sanaan on tullut kiistelyä. En ole koskaan luopunut omasta näkemyksestäni. Jos kirjaprojekti ei vakuuta alusta pitäen, siihen ei pidä ryhtyä. Kaatuneista hankkeista pitää laskuttaa. Niistä kertynyttä materiaalia voi käyttää myöhemmin, ja myös valokuvien osuus pitää muistaa. Ei kannata loukkaantua tai masentua!

Minkälaista kirjallisuutta luet?

Olen kaikkiruokainen ongelmakäyttäjä: rakastan historiaa ja elämäkertoja, Venäjä/Neuvostoliitto-kirjallisuus on minulle intohimo, hankin kaikki ilmailukirjat enkä unohda myöskään kaunokirjallisuutta. Elämäntaitokirjoja ja johtamisoppaita en kuitenkaan lue, ne ovat valtaosin ajanhukkaa. Elämän oppii elämällä ja johtamisen johtamalla.  Koska olen Kauppalehden ja Kauppalehti Option reportteri, pystyn esittelemään lukijoille vuodessa enemmän kuin 50 kirjaa ja kirjailijaa. Se on paljon ja vaatii hurjaa lukemista. Tämä on tietysti etuoikeus.

Miten kirjasi syntyvät?

Teen paljon kotiläksyjä. Opettelen ja opiskelen ahkerasti, mietin viikkokausia ja juttelen asiantuntijoiden kanssa. Kun aloitan, teen isolle taululle tarkan suunnitelman, otsikoin kirjan luvut ja sovin itseni kanssa tyylistä ja myös kirjan ilmiasusta. Puolisoni on Helsingin Sanomien Anna-Stina Nykänen. Hän katsoo tekstin, kun kuvittelen sen olevan valmis. Hän käskee aina lisäämään vauhtia ja arkisia yksityiskohtia, omia havaintoja. Yritän toimittaa kustantajalle aina viimeisen päälle varman ja oikoluetun kirjan. Vihaan nykykirjojen toistoa. Sitä tautia yritän välttää.

Mitä tietokirjailijana toivot?

Ei kannata toivoa suuria, tämä on kutsumus. Lukijaa on aina ihana tavata! Heitä tietysti toivon lisää ja lisää. Palaute pitää minut hengissä.

Millaisena näet tietokirjallisuuden tulevaisuuden?

Nyt, tietokirjallisuuden edistämispalkinnon jälkeen, näen tulevaisuuden hienompana kuin osasin kuvitellakaan. Palkinnon jälkeen seurasi uskomaton hulabaloo: tietokirjallisuus näytti kiinnostavan televisiota, radiota ja klassisia sanomalehtiä. Olin myönteisesti yllättynyt. Tietokirja elää ja sitä tarvitaan. Jotenkin tuntuu, että somehölötyksen ja valemedioiden keskellä on syntymässä kaipuu mietittyyn tietoon.

Kuinka tietokirjailija pärjää?

En tiedä. En usko, että tietokirjoja kirjoittamalla pärjäisi kovinkaan hyvin. Vain harva teos nousee suureen menestykseen. Olen aina saanut palkkaa lehtiyhtiöistä ja tehnyt kirjani öisin ja kesälomilla. Perhe on aina joustanut. En ole halunnut hakea apurahoja, koska minulla on ollut turvattu elanto. Muut tarvitsevat sellaista tukea minua enemmän. Olen kuitenkin saanut kunnon sylimikron Tietokirjailijoiden stipendillä. Kiitos! Se alkaakin olla jo loppuun hakattu.

Sait juuri Tietokirjallisuuden edistämispalkinnon. Miltä tällainen huomionosoitus tuntuu?

Ihmisen elämässä on vähän suurhetkiä. Minusta tuli hetkellisesti täysin onnellinen, kun sain esittää kiitossanat Tieteiden talon yleisölle palkintokukituksen jälkeen. Olisin halunnut puhua pidempäänkin, yleisö oli niin upea. Tietysti viisastelin, mutta yritin myös hivellä kuulijoiden sielua. Ilon lisäksi kerroin myös surusta eli kollega Kai Linnilän kuolemasta. Korostin myös lajityypin merkitystä ja Suomen tietokirjailijat ry:n asemaa: kirjaa ei saa jättää pelkästään satunnaisten tekijöiden ja ahneiden kustantajien varaan. Ilman yhdistystä tietokirja voisi Suomessa huonosti.

Millainen on mielestäsi hyvä tietokirja?

Hyvä tietokirja on yhtä dynaaminen kuin hyvä romaani. Se vie mennessään, nostaa ihon kananlihalle ja jättää sydämeen perinnön. Noin yksinkertainen resepti. Olen lukenut tuollaisia monia, mutta harvinaistahan se on. Hyvä tietokirja syntyy puhtaasta uteliaisuudesta, kovasta työstä ja sanomisen halusta. Ja sen pitää tietysti olla totta.

 

15.9.2017