Tutustu tietokirjailijaan

Anu Kantola

Helsingin yliopiston dosentti ja viestinnän lehtori Anu Kantola pyrkii tekemään selvää ympäröivästä maailmasta kirjoittamalla. Hänestä tietoa pitäisi käyttää uusien kysymysten avaamiseen, ei niinkään horisonttien sulkemiseen ja kiinni naulaamiseen. Helsinkiläinen Kantola on kirjoittanut paljon vallasta ja vallankäytöstä. Parhaillaan hän tutkii Suomen rikkainta promillea Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -ohjelman uudessa tutkimushankkeessa Promillen projekti.

Anu Kantola

Anu Kantola työhuoneellaan.

Anu Kantola, kuinka sinusta tuli tietokirjailija?

Kirjoittaminen on minulle tapa tehdä selkoa maailmasta, antaa asioille jokin nimi ja hahmo. En ole koskaan oikein löytänyt unelma-ammattia, johon haluaisin jäädä, vaan enemmänkin alan aina kaivata jotakin muuta jos jään johonkin kiinni. Kirjoittaminen on hyvä tapa edetä seuraavaan asiaan ja yrittää ymmärtää jotakin uutta.

Minkälaisia kirjoja kirjoitat?

Yleensä pyrin antamaan tulkinnan jollekin, joka ympäröi meitä, mutta jota ei ole ehkä juuri siksi helppo nähdä. Yritän kirjoittaa niin, että tekstissä kuuluisi oma ääneni, mutta että se samalla nojaisi jollakin tavalla ympäröivään todellisuuteen. Nojaan kyllä useimmiten yhteiskuntateoriaan. Teoria on etymologisesti näkymättömän kuvittelua – sen avulla yritetään antaa nimi jollekin, jota ei voi konkreettisesti nähdä ja koskettaa. Yritän olla hyvä teoreetikko niin, että päivitän teoriaa käyttäen apuna havaintoja ympäröivästä maailmasta.

Miten kirjasi syntyvät?

Kirjoittamalla. Kävelen aamulla koneelle, napsautan sen auki ja alan kirjoittaa. Olen aina vähän tyhmänkin onnellinen päästessäni kirjoittamaan. En ajattele olevani mitenkään erityisen lahjakas. Olen vain tyytyväinen vähän samalla tavalla kuin toiset näyttävät olevan onnellisia ratkoessaan ristisanaa tai Rubikin kuutiota. Tämä ei tarkoita, että kirjoittaminen olisi helppoa tai tekstini jotenkin erityisen erinomaisia – minä vain satun pitämään juuri niistä vaikeuksista, joita tekstin tekemiseen liittyy.

Olet tutkijana ja tietokirjailijana perehtynyt erityisesti valtaan, vallankäyttöön ja mediaan. Uusin tutkimushankkeesi Promillen projekti tutkii Suomen rikkainta promillea ja sen kulttuuria. Miltä tuloerojen kasvu näyttäytyy vallankäytön näkökulmasta?

Meitä kiinnostaa, ovatko talouden eliitit irtoamassa yhteiskunnasta. Yhteiskunnat ovat muuttuneet rajusti viime vuosikymmeninä. Vielä 1980-luvulla Suomessa valtio ja pankit olivat vallankäytön ytimessä. Nyt globaalisti liikkuvat pääomat ovat luoneet uudenlaisen vallankäytön kulttuurin, jonka varaan monet talouden eliitit rakentavat asemansa ja samalla tuloerot ovat alkaneet kasvaa.

Uskon, että joka ajalla on taipumusta tuottaa oma Neuvostoliittonsa: vahvat valtakeskittymät, joihin ulkopuolinen kontrolli ei ulotu, ja minua kiinnostaa tutkia, onko sellaisia valtakeskittymiä jo syntynyt ja miten ne näkyvät yhteiskunnassa.

Olen utelias enkä toisaalta tiedä vielä tulospuolesta. Voi myös olla, että suomalaiset talouden eliitit ovat vielä kansallisia ja yhteiskunnassa kiinni – tai voi olla, että he tuntevat itsensä kädettömiksi vapaasti liikkuvien pääomien maailmassa.

Promillen projektissa hyödynnetään niin tutkimuksen kuin journalismin keinoja. Minkälaisia julkaisuja hankkeen puitteissa on tarkoitus tehdä?

Tavoitteenamme on julkaista monipuolisesti. Tulokset tulevat ulos tietokirjoina, journalismina, kansainvälisinä tutkimusartikkeleina ja toivottavasti myös valokuvanäyttelynä. Pidän eri genrejen välisiä rajoja aika näennäisinä – hyvä, tuore havainto ja selkeä omaäänien lause toimii kaikissa teksteissä.

Minkälaisista kirjoista pidät?

Jos saa valita, niin kaikkein eniten pidän kevythenkisistä esseistä ja esseistisistä romaaneista. Esimerkiksi Alain de Botton kirjoittaa yhtä hyvin Proustista kuin sataman konteista, ja tekee sen aina kevyesti ja valoisasti. W. G. Sebald liikkuu romaanin ja esseen välisessä maastossa astetta surumielisemmin, mutta silti kevyesti. Sosiologeista Richard Sennett pitää yllä sosiologisen mielikuvituksen perinnettä.

Hyvä kirja tekee raskaasta asiasta vähän kevyemmän ja puhaltaa siihen ilmaa ja valoa. Monet kirjat yrittävät juuri päinvastaista: ne tekevät kevyistä asioita painavia ja raskaita. Luin vasta Charles Duhiggin The Power Of Habit -kirjan, jossa oli hieno amerikkalaiseen pragmatismiin nojaava perusidea, mutta kirja ikävä kyllä jäykistyi liian tiukasti paketoiduksi tietokirjaksi, jossa perusideaa leivotaan niin monta kertaa, että se ei enää oikein hengitä.

Minkä tietokirjan olisit halunnut itse kirjoittaa?

Julian Barnesin Flaubertin papukaija ei ole varmaankaan kirjastoluokituksissa tietokirja vaan kirjallinen romaani, mutta haluaisin joskus kirjoittaa juuri sellaisen tietokirjan.

Barnes tietää kaiken Flaubertista, ja silti kulkee hänen jäljissään hämmentyneenä ja enimmäkseen kysymyksiä tehden. Samalla hän tulee kirjoittaneeksi hienon tietokirjan Flaubertista, joka oli nimenomaan todellisuutta tavoittelevan realistisen romaanin uudistaja. Tietoa pitäisi minusta käyttää juuri niin kuin Barnes tekee: uusien kysymysten avaamiseen, ei niinkään horisonttien sulkemiseen ja kiinni naulaamiseen.

Millaisena näet kirjan tulevaisuuden?

Kirjalla on kaikki mahdollisuudet selvitä. Kirja on pohdiskelua ja etsintää varten, ja nykymaailmassa moni kokee olevansa vähän hukassa.

Kirja on myös kiireen vastavoima. Formaatti ei ole kovin tärkeä – sähköinen kirja on yhtä kätevä lukea kuin paperinenkin, vaikka paperi tietenkin tuntuu mukavalta ja on selailussa paras mahdollinen käyttöliittymä.

Kuinka tietokirjailija pärjää?

Toivon, että entistä paremmin. Meillä tietokirjailijoiden identiteetti ei ehkä ole ollut kovin vahva. Pieni kielialue ei elätä kovin hyvin tietokirjailijoita. Akateeminen maailma taas on kääntynyt vähän sisäänpäin ja keskittyy usein oman oppineisuutensa kysymyksiin.

Toivoisin, että vähitellen myös akateemiset ihmiset rohkaistuisivat kirjoittamaan enemmän omalla äänellään.

19.5.2015